Pariisissa
Niin saapui syksy 1949 ja Saloth Sar Marseilleen. Lähes kuukauden päivät oli Jamaique höyrynnyt Saigonista määränpäähän. Matkalaisina oli monen muun lisäksi 21 toivorikasta opiskelijaa. Vain kaksi oli vanhempaa kuin 23 vuotta ja kuusi alle kaksikymmenvuotiasta. Viisi heistä - Chau Seng, Mey Mann, Mey Phat, Saloth Sar ja Uch Ven - nousivat merkittävään asemaan Kambodzhan punakhmerien kapinassa 70-luvulla.
Noustessaan Sain Charlesin asemalle, ohittivat he Joseph-Antonien Bouvardin veistämät Ranskan siirtomaita kuvaavat patsaat. Aasia-patsaassa kiinnittää huomiota kolme hahmoa: varttuneempi Kambodzhaa kuvaava divaanissa lepäävä murrosikäinen angkoriaaninen tyttö ja kaksi Laosia sekä Vietnamia kuvaavat pienemmät lapsen hahmoiset figuurit. Vietnamilainen pitää sylissään hedelmäkoria. Moni ihmettelee: Miksi näin ? Vietnamin kulttuuri oli olennaisesti vanhempi kuin khmerien angkoriaaninen maailma (2000 – 3000 vuotta vanhempaa). Hedelmäkorit tietty on peruja sille, että Vietnam oli ”hedelmällinen” Ranskan siirtomaavallalle. Laosin pienuus taasen kuvastaa varmaan sitä, että maa oli kaukana kaikkialta (matka Saigonista Vientianneen kesti pidempään kuin Saigonista Marseileen). Patsas heijastaa monin paikoin ranskalaisten stereotyyppistä näkemystä Indokiinasta. Kambodzhan patsas on tietty varttuneempi kun ranskalaiset itse ”löysivät” muinaiset temppelit ja tutkivat niitä, loivat khmereille identiteetin. Kaikki hahmot kuitenkin kuvataan lapsellisina, eksoottisina ja seksuaalisesti seikkailunhaluisina (aivan kuten Rodin aikoinaan kuvaili kuninkaallisen oopperan tähtiä vrt. postaukseen maan muuttuminen rahantekokoneeksi ). Hahmot esiintyvät jonain sellaisina mitä Ranskan pitää, omassa erinomaisuudessaan, kehittää ja suojella, sanalla sanoen lapsellisina ja primitiiveinä.
Marseillesta nuoret toivot matkustivat edelleen Pariisiin. He saapuivat kaupunkiin, jota ranskalaiset itse pitivät valon kaupunkina, La Ville Lumiere. Termi jota ranskalaiset olivat käyttäneet sitten Voltairen ja Beaumarchaisin. Kaupunki loi heidän mielestä älyllistä valoa ja valaistusta kautta koko sivistyneen maailman. Ranskalaiset arvelivat koko Euroopan ja maailman häikäistyvän kaupunkiin keskittyneestä korkeammasta kulttuurista, tieteen ja taiteen paatoksesta, ranskalaisen sivistyksen erityisasemasta koko maailmassa. - Tyypillistä ranskalaista omahyväisyyttä ja arroganssia.
Varmaan moni seikka häikäisi kaukaa Kambodzhasta tulleiden sieluja ja olivat suuria ihmetyksen aiheita, kuten metro, katuvalot ja ruuhkaiset kadut. Mutta Pariisissa, ei Moskovassa eikä Pekingissä, tulevan Kambodzhan painajaisunen aatteelliset perusteet valettiin tukevaksi kivijalaksi (kuten Philip Short kirjassaan Pol Pot Anatomy of Nightmare meille näin ilmoitti). Tosin tukevan perustuksen päälle rakennettu aatteen talo sai myöhemmin khmerien ajatuksissa kummallisen muodon, talo ei sopinut mitoiltaan ja ulkoasultaan mitenkään valettuun kivijalkaan. - Heistä tuli kommunisteja Pariisissa kun siihen aikaan, 50-luvun alussa, aate oli suosittu Ranskan epävakaan neljännen kansanvallan aikana (D. Chandler: Brother Number One, A Political Biography of Pol Pot). Aika oli ranskalaisen (ja italialaisen) kommunismin kukoistuskausi, amerikkalaisten suureksi harmiksi. Kukoistukselle oli hyvä syynsä kun kansakunta oli täysin väsynyt menneen fasismin julmuuksiin ja kommunismi oli sen elinvoimainen vastustaja. Tästäkin huolimatta Ranska oli liittoutunut amerikkalaisten kanssa Indokiinan sotaan, jossa amerikkalaiset rahoittivat sekä kalustivat, ranskalaiset sotivat ja oppositio vastusti.
Toisen maailmansodan jälkeisessä Pariisissa saattoi jälleen hengittää vapaasti fasismin ikeen jälkeen. Kaupungissa kukoistivat monet aatteet ja ilmiöt. Kaupunkiin kerääntyi ympäri maata (ja maailmaa) filosofeja, kuvataiteilijoita, elokuvantekijöitä, muusikoita, elämäntaiteilijoita, nuoria opiskelijoita ja monia muita. Latinalaiskortteleiden kahviloissa väiteltiin kiivaasti Marxista, eksistentialismista, gaullismista, postimpressionismista, kubismista, uusista elokuvista, chansonista ja monesta muusta ilmiöstä, tyylilajista ja aatteista. Monelle nuorelle opiskelijalle kaupunki oli huumaava paikka, missä myöhään yöhön saakka pohdittiin ja filosofoitiin lehdistön avustaessa riemuiten. Näissä keskusteluissa syntyi tunne kuuluvansa uuteen avautuvaan maailmaan, ahdistavan toisen maailmansodan jälkeen. Tuhansien muiden kaltaistensa kanssa Sarille muodostui optimistinen käsitys kommunismista. Nuoruuden kiihko syttyi savuisissa kahviloissa, pitkillä kävelyretkillä puistoissa ja puiden reunustamilla bulevardeilla. Pariisi hengitti syvään kun uusi toivorikas maailma oli syntynyt uudelleen.
Siihen aikaan kommunistinen puolue oli maan suurin puolue. Ranskan kommunistinen puolue oli omaksunut pitkälle stalinistisen käsityksen maailmasta. Osittain tämä johtui siitä että monet kommunistit katsoivat Stalinin Neuvostoliiton olleen ratkaisevassa asemassa fasismin hävittämisessä (vielä tänään ainoa maailman paikka missä Stalingrad sijaitsee on Pariisissa, metroaseman nimenä). Osittain stalinismin suosio johtui siitä, että Tito-Stalinin välirikon seurauksena Tito ajoi suorastaan ranskalaiset ja italialaiset kommunistit Stalinin syliin arvostelemalla näiden puolueiden politiikkaa. Eikä myöskään voida väheksyä Stalinin NL:n kommunistipuolueen aktiivista agitointia. Näin monen poliittisesti valveutuneen khmerin aatteellisiin perustuksiin vaikutti syvästi Stalinin perintö ja hänen ajatuksensa puolueen puhdaslinjaisuudesta ja kansallisista kysymyksistä (ja ”niiden lopullisesta ratkaisusta”).
Monet tulevat punakhmerit olivat palanneet takaisin Kambodzhaan ennen kuin Nikita Hruštšov piti kuuluisan puheensa Helmikuussa 1956 Stalinin puhdistuksista ja pakkokollektivisoinnin seurauksena syntyneestä Ukrainan nälänhädästä. Joten Stalinin valo saattoi loistaa heidän mielessään vielä kotimaahan paluun jälkeen. Samainen puhe suututti Stalinin suuren ystävän Maon joten stalinismin valo saattoi kirkastua häikäiseväksi heidän mielissään kohdattuaan Kiinan johtajan 60-luvulla.
Ja niin saapui syksy 1949 ja Mao Zedong nousi Pekingissä taivaallisen rauhan portille julistamaan: ”Kiinan kansantasavalta on syntynyt”. Kiinan vallankumous oli esikuva nouseville nationalistisille liikkeille. Näin jälkeenpäin ajateltuna tapahtumalla oli kaksi historian kiertokulkuun syvästi vaikuttavaa seikkaa. Ensinnäkin imperialismin aikakausi oli päättymässä ja nationalismi oli monissa siirtomaissa keskeinen nouseva aate. Toiseksi nationalismin veturina toimi kommunismi ja siihen liittyvä leniniläinen imperialismiteoria. Kiinan vallankumous muutti Indokiinan sodan täysin toisenlaiseksi. Kommunismi muodosti yhtenäisen aatekehityksen ja selityksen sille miksi kehitysmaat kuten Indokiinan maat eivät olleet itsenäisiä ja olivat kolonialistisen riiston kohteina. Syynä kuten Lenin selitti, oli pääoman kansainvälisyys, kapitaalilla ei ole kotimaata.
Niinpä Kiinan kumouksen kautta syveni maailma jakautuminen kahteen keskenään enemmän tai vähemmän kylmää sotaa käyviin leireihin. Seikka josta Winston Churchill oli jo ennustanut “rautaesirippu” puheessaan kolme vuotta aikaisemmin. Kylmän sodan myötä maailma jakautui toisaalta Stalinin johtaman Cominternin perillisen Cominformin kautta johtamiin kommunistisiin liikkeisiin ja toisaalta niihin valtioihin, jotka vastustivat näitä liikkeitä (sekä muutamaan blokeista riippumattomiin, omaa tietään kulkeviin valtioihin, kuten Titon Jugoslaviaan, Suomeen ja Ruotsiin).
Kylmän sodan logiikan mukaan syntyi Amerikassa huoli vallankumouksen leviämisestä ympäri maailmaa. Amerikkalaiset kehittivät kiiltävän dominoteoriansa: Kun yksi kaatuu, kaatuu toinen ja sitä seuraava jne. Kunnes tuota pikaa ollaan Havaijilla ja Kaliforniassa. Tästä monet konservatiivit pelästyivät: Kommunismin maailmanvallankumous ja proletariaatin internationaali jatkaisivat voittokulkuaan. Korea, Vietnam, Kambodzha, Burma, Filippiinit, Thaimaa, Malesia ja Indonesia Kaakkois-Aasiassa sekä monet muut maat Afrikassa ja Etelä-Amerikassa liittyisivät joukkoon. Nyt Indokiina ei ollut enää pieni takapihalla käytävä antikolonialistinen kahakka vaan muuttui kahden supervaltojen edustaman leirin väliseksi status quo taisteluksi, taisteluksi maailman herruudesta, vähän kuin verisen jalkapallo-ottelun voitto.
Heti ensitöikseen Maon Kiina tunnusti Ho Chi Minhin johtaman Vietnamin. Kiinaa seurasivat NL ja sen satelliittivaltiot suurena tunnustamisen aaltona. Kuten aikaisemmissa postauksissa jo mainittiinkin, Kiinan tuki oli Indokiinan sodassa ratkaiseva. Kiina tarjosi leväyhdyspaikan, koulutuksen ja aseet. Sota Vietnamissa laajeni paikallisista kahakoista täysmittaiseksi sodaksi. Vietnam, Laos ja Korea olivat Kiinalle ensiarvoisen tärkeitä puskurivaltioita pitämässä amerikkalaiset ja sen liittolaiset poissa kaukana maan rajojen ulkopuolella. Vaikka NL:n, Kiinan ja Vietnamin propagandassa nähtiin sodan olevan nationalistinen ja anti-imperialistinen niin tosiasiassa amerikkalaisten tuki ranskalaisille oli ensisijaisesti luonteeltaan kylmän sodan jatkumo kuumana sotana, anti-kommunistisena ristiretkenä. Retkenä siihen kuka maailmaa oikein hallitsee.
Pariisiin saapuneet khmerit näkivät itsensä tätä taustaa vasten. He olivat ensisijaisesti Kambodzhalaisia patriootteja puolustamassa omaa isänmaataan ranskalaista imperialismia vastaan. Mao oli heille (aluksi) sikäli luonnollinen johtohahmo, että hän oli aasialainen, keltaisen rodun edustaja tukemassa Vietnamin ja Laosin itsenäisyystaistelua. Heille taistelu aluksi ei ollut mitään muuta kuin patrioottinen taistelu omasta maasta. Myöhemmin heidän poliittinen tietoisuutensa vahvistui ja osa radikalisoitui ranskalaisten kommunistien tukemana.
Saloth Saria ja muita vastatulleita khmer opiskelijoita politiikka ei juurikaan kiinnostanut, eivät olleet heränneet poliittisesti havainnoimaan maailmaa. Syynä tähän kehittymättömyyteen oli omalta osaltaan hyvin nuori tuskin 15 vuotta vanhempi khmerin kielinen lehdistö, toinen maailmansota oli vain hipaisut maata, joten suuret poliittiset intohimot eivät juurikaan puhaltaneet maassa, isiltä opittu patruunakeskinen perinne oli hyvin vahva, theravada buddhalaisuuden opit yksilön asemasta ja kohtalosta sekä lähes aukoton lehdistön sensuuri. Juuri kukaan saapuneista ei tiennyt mitään maaseudulla heränneestä Issarak liikkeestä ja sen aseellisesta kapinasta. He eivät edes tienneet mikä on kommunismi. Esimerkiksi Keng Vannasak, joukon ehkä poliittisesti valveutunein, kutsui kerran ranskalaisen yläluokkalaisen tyttöystävänsä vuosittaiseen juhlaan “Fete de l’Hummanite’. Tyttöystävä oli järkyttynyt kun juhlan oli järjestänyt kommunistinen puolue. Vannasak puolusteli toteamalla “ettei minulla ollut minkäänlaista käsitystä juhlan järjestäjien olevan kommunisteja, ajattelin sen olevan vain humanismia korostava juhla” (Philip Short op. cit.).
Näihin aikoihin, 40-luvun lopussa, ranskalainen vasemmisto oli jo herännyt suhtautumaan hyvin kriittisesti Indokiinassa käytävään sotaan. Vasemmiston ylläpitämissä lehdissä käsiteltiin Indokiinan kriisiä hyvin laajalti. Kirjoituksissa Indokiina oli usein synonyymi Vietnamin kanssa. Laos ja Kambodzha olivat vain jonkinlaisia sivujuonteita, takapihan nahistelua. Khmer opiskelijoille pikkuhiljaa selvisi ettei asia ollut lainkaan näin. Heille selvisi, että maassaan Issarak liikkeet kävivät veristä sotaa sekä Sihanoukin että siirtomaavallan armeijoiden kanssa. Heille selvisi, että patrioottisia liikkeitä oli maassa kolme: Ensinnäkin oikeistolaiset Issarak liikkeet, joita johtivat sotaloordit kuten prinssi Chantarainsey, Puth Chhay ja Savangs Vong, ranskalaisen lehdistön nimittämä “Khmer ViethMinh” liike, josta kehittyi yhdistynyt Issarak (UIF eli se joka myöhemmin pelästytti prinssi Sihanoukin). UIF, kuten muistetaan postauksesta Issarak liike , oli vahvasti kommunistinen, jonka johtajina oli Son Ngoc Minh, Sieu Heng ja Tou Samouth. Tämä liikkeen punainen väri johtui pitkälle siitä, että VietMinh ja Vietnamilaiset puoluekaaderit esittivät aktiivista roolia UIF:n muotoutumisessa ja päämäärien asettamisessa. Lopulta kolmantena ryhmänä oli Demokraattinen Puolue, jonka keskeisenä tavoitteena oli saavuttaa poliittisesti ja rauhanomaisesti itsenäisyys Ranskan Unionin piirissä.
Ensimmäinen opiskelijavuosi sujui kohtalaisen hyvin ja hän sai luvan jatkaa seuraavalle. Mutta kesällä 1950 sattui muutama tapahtuma, joka muutti Sarin elämän täysin. Ensimmäinen oli vierailu Jugoslaviassa ja toinen tapahtui alkusyksystä kun hän joutui muuttamaan pois asunnostaan. Asunnon päävuokralainen prinssi Sisowath Somonopong oli aloittanut opinnot aikaisemmin kuin Sar ja hän valmistui. Valmistumisen myötä hän muutti takaisin Kambodzhaan ja Sar joutui muuttamaan pois.
Saavuttuaan Ranskaan Sar liittyi khmerien opiskelijayhdistykseen kuten kaikki muutkin opinhaluiset khmerit. Yhdistyksen lehdessä Khmerana Nisut oli keväällä 1950 ilmoitus, jossa tarjottiin mahdollisuutta osallistua loman aikana joko Sveitsiin suuntautuvaan retkeen tai kansainväliseen työprikaatiin Jugoslaviassa. Sveitsin matka oli maksullinen mutta Jugoslavia taasen oli ilmainen ja sisälsi täyden ylöspidon. Sar valitsi jälkimmäisen.
Jugoslavia saattaa ensi alkuun tuntua hieman oudolta paikalta viettää lomaa ranskalaiselta radikalismin näkökannalta katsottuna. Kuten (ehkä) muistat niin Stalinin NL ja Titon Jugoslavia olivat ajautuneet välirikkoon jo muutama vuotta aikaisemmin. Tähän välirikkoon oli monta syytä. Ensinnäkin Titon partisaanit olivat vapauttaneet maansa akselivalloilta ilman liittoutuneiden ja NL:n sotilaallista apua (ainakin melkein kuin saivat vähän kalustoa USA:lta). Siksi Titon oli vaikea hyväksyä Stalinin NL:n ylivaltaa kommunistileirissä, puhumattakaan siitä että Jugoslavia olisi ollut NL:n satelliittivaltio. Toiseksi Tito haaveili jonkinlaisesta eteläslaavilaisesta valtioliitosta. Tähän liittoon piti kuulua Bulgarian lisäksi Albania ja osia Kreikasta. Tito tuki aktiivisti Kreikan kommunisteja maan sisällissodassa. Sekä Churchill että Stalin olivat sopineet olemaan puuttumatta millään tavalla sotaan joten Stalin oli hieman nyreissään Titon omapäisyydestä ja sooloilusta. Sekä Stalinia että länsivaltoja ärsytti suunnattomasti kun Titon joukot valtasivat heti maailmansodan jälkeen takaisin Italian 20-luvulla valloittamat Istrian läänin, Zadarin sekä Rijekan kaupungit (kuuluvat nykyään Kroatialle ja Zadarin kaupunki on ilmeisesti vanhin eurooppalainen yhtäjaksoisesti asutettu kaupunki). Lopullinen niitti suhteiden huononemiselle olivat YK:n erityisalueen Triesten provokaatiot. Tito oli haaveillut liitävänsä kaupungin Jugoslaviaan. Vuosien 1945 ja 1948 välisenä aikana Jugoslavian ilmavoimat olivat ampuneet alas ainakin 4 amerikkalaista sotilaskonetta. Sekä länsivallat että Stalin tuomitsivat provokaatiot erittäin jyrkästi. Uuden suursodan mahdollisuus oli jo ovella. Tätä Stalin ei halunnut millään tavalla, Neuvostoliitto kun oli kovin heikentynyt. Vuonna 1948 Jugoslavia oli potkaistu pois Cominternin seuraajasta Cominformista. Tässä tilanteessa Titon huolena taasen oli mahdollinen NL:n interventio, jonka ilmeisesti liittoutuneet olisivat kaikessa hiljaisuudessaan hyväksyneet. Tuhma Tito olisi hyvä pistää nurkkaan häpeämään aasinlakki päässään.
Monet suuret kommunistipuolueet kuten Ranskan ja Italian hyljeksivät maata kun olivat ajautuneet Stalin myönteiseksi. Ilmeisesti Sar ei tällöin ollut Ranskan kommunistisen puolueen jäsen kun hänet olisi erotettu tuota pikaa puolueesta heti Jugoslavia vierailun jälkeen (Chandler op. cit.). - Ranskassa sosialistit suhtautuivat sangen myötämielisesti Jugoslaviaan kun taasen kommunistit hyvin kielteisesti. Näin opiskelijapiireissä sosialistit rekrytoivat väkeä vapaaehtoisprikaateihin kun taasen kommunistit pyrkivät estämään näitä lähtemästä. Ranskalaiset lyseot ja yliopistot olivat näiden ryhmien avoin taistelukenttä.
Tito oli käynnistänyt massiiviset rakennusprojektit maan modernisoimiseksi ja kansan mobilisoimiseksi (NL:n uhan edessä). Maassa pyrittiin ensisijaisesti kehittämään maaseudun oloja urbaanin kaupunkiväestön kustannuksella. Näihin aikoihin maaseutua myös kollektivisoitiin hyvin rajusti (myöhemmin kyllä huomattiin tässä prosessissa tapahtuneen ylilyöntejä ja hyväksyttiin jossain määrin yksityinen maanomistus). Näihin projekteihin osallistui monia ulkomaalaisia vapaaehtoisia työprikaateina. Saloth Sar matkusti 17 muun kambodzhalaisen ja monien ranskalaisten kanssa Jugoslaviaan kesällä 1950.
Siitä millainen vaikutus nuoreen Saloth Sariin oli hänen ensi kosketuksensa sosialismiin emme tiedä. Aivan varmasti hän ei ollut aikaisemmin nähnyt sosiaalista mobilisaatiota tai näin laajoja julkisia rakennushankkeita eikä varmaankaan ollut aikaisemmin työskennellyt näin raskaasti työryhmän jäsenenä. Sinä kesänä Jugoslavia kärsi poikkeuksellisesta kuivuudesta, nälänhädästä, ruokamellakoista ja NL:n invaasion mahdollisuus oli reaalinen uhka. Ajat olivat dramaattiset. Jugoslavia kohtasi samat haasteet mitä NL:n koki varhain 20-luvulla, jolloin tilanteesta selvittiin mobilisoimalla kansan vallankumouksellinen tahto (Chandler op. cit.). Samat haasteet kohtasi Kambodzha kun Pol Pot astui valtaan ja Kambodzhassa seurattiin pitkälle Jugoslavian esimerkkiä (Tosin urbaani väestö hävitettiin tyystin kokonaan ja maassa toimeenpantiin laajat etniset puhdistukset päinvastoin kuin Jugoslaviassa. On jopa esitetty väitteitä ettei Tito ollut jugoslaavi lainkaan ja siksi hän olisi ollut etnisten jännitteiden yläpuolella.)
No hyvä. Sarin opiskelut menivät Jugoslavian jälkeen hieman kehnosti. Ne jatkuivat vielä 2 vuotta, kunnes stipendi lopetettiin huonon opintomenestyksen vuoksi. Kehnoon menestykseen oli monta syytä. Ensinnäkin radiotekniikan opiskelu tuntui varmaankin merkityksettömältä Jugoslavian kokemusten jälkeen (Chandler op. cit). Toiseksi kun Sar oli perusluonteeltaan hieman ujo ja arka niin hän ei juurikaan tutustunut ranskalaisiin vertaisopiskelijoihin (Short op. cit.). Hänen oma mentorinsa prinssi Sisowath Somonopong oli valmistumisen myötä muuttanut pois ja joutui muuttamaan asunnosta muualle. Prinssi oli asunnon päävuokralainen. Kolmanneksi uudessa asunnossa hänen ystävyytensä Phnom Penhin aikojen ystävien kanssa syveni. Näitä olivat Thiounn Mumm, Keng Vannsak, Ieng Sary ja monet muut. Heille, ajan trendien mukaisesti syntyi vahva radikalismin palo. Keskeisinä teemoina olivat Kambodzhan tie itsenäisyyteen ja antikolonialismi. Joten radiotekniikka sai väistyä. Näistä tuttavuuksista Thiounn Mumm ja Keng Vannsak olivat saapuneet Pariisiin vuosia aikaisemmin eli 1946.
Thiounn Mumm kuului ehkä maan varakkaimpaan ja vaikutusvaltaisimpaan hovin ulkopuoliseen perheeseen. Hänen isoisänsä loi omaisuuden palatsiministerin virassa Norodom 1, Sisowathin ja Monivongin aikakaudella. Mummin isä Thiounn Hol oli ensimmäinen kambodzhalainen, joka suoritti lyseo- ja yliopistotutkinnon Ranskassa. Mumm itse aloitti yliopisto-opiskelut Hanoissa ja jatkoi niitä siellä vuoteen 1945, jonka jälkeen hän syvensi opintojaan Ranskassa. Hän kuului ensimmäisten joukkoon, jotka saivat stipendin maahan. Hän liittyi Ranskan kommunistipuolueeseen jo vuonna 1951 ja todennäköisesti hän myös saattoi Sarin puolueen jäseneksi vuonna 1952 (Chandler op. cit.).
Keng Vannsak taasen ei ollut taustaltaan yhtä varakas kuin Mumm, vaikka hänellä lienee ollut joitakin yhteyksiä kuningashuoneeseen. Maailmansodan aikana hän suoritti Lycee Sisowathin Phnom Penhissä erikoistuen kirjallisuuteen. Pariisissa Vannsak keskittyi opiskelemaan kambodzhalaista lingvistiikkaa. Mies tuli tunnetuksi siitä, että hän kehitti khmerin kielisen kirjoituskoneen. Hän palasi opintojensa jälkeen Phnom Penhiin vuonna 1952. Täällä hän loi merkittävän akateemisen uran. Hän muutti takaisin Pariisiin 1970 Lon Nolin astuttua valtaan. Lyseoaikana hän oli jo tutustunut Ieng Saryyn. Vaikka Vannsak oli ajatusmaailmaltaan vasemmistolainen niin hänestä ei koskaan tullut kommunistia so. puolueen jäsentä. Hän kuoli joulukuussa 2008 Pariisissa.
Ieng Saryn (os. Kim Trang) saapuminen Pariisiin syksyllä vuonna 1950 oli hieman erikoinen. Itse asiassa se oli palkkio Ranskan vastaisesta toiminasta. Hän toimi nimittäin toverinsa Rath Samoeunin kanssa aktiivisti Phnom Penhissä Sisowath lyseon lakossa. Panikoituneet ranskalaiset virkamiehet sanoivat lakon olleen luonteeltaan ”kommunistinen” vaikka se oli ensisijaisesti patrioottinen ja anti-ranskalainen. Nyt opetusministeriön Demokraattiseen puolueeseen kuuluvat virkamiehet palkitsivat kaksikon stipendillä Ranskaan, kun nämä puuhamiehet nousivat ranskalaisia vastaan. Ieng Sary oli syntyään Kokin Kiinasta ja siksi hänen oma nimensä oli vietnamilainen Kim Trang. Isänä oli Khmer Kromi ja äiti kiinalainen. Pariisissa hän asui latinalaiskortteleissa, ranskalaisen radikalismin kehdossa, kun taasen Saloth Sar asui muuton jälkeen Pariisin lounaisosissa 15 kaupunginosassa. Ieng Sary opiskeli politiikkaa Institut d'Etudes Politiques de Paris:ssa.
Ymmärtääksemme miten väkevä nationalismi kehittyi Saloth Sarissa pitäisi meidän käsittää, miten vieraantunut hän lopulta oli Pariisissa. Hän ei tuntenut oloaan kovin kotoisaksi päinvastoin kuin Mumm tai Vannsak, jotka olivat naimissa ranskalaisen kanssa. Pariisi oli tropiikista tulleelle kylmä ja kolea paikka missä kadut olivat täynnään edestakaisin ryntääviä ihmisiä. Kaikki taisi olla päinvastoin kuin kotona Phnom Penhissä. Vaikka hän osasi puhua ranskaa sujuvasti niin ujona ja arkana ei hän tuntenut oikeastaan yhtään ranskalaista, hän ei juuri kyennyt ystävystymään paikallisten kanssa. Hän ei myöskään pyrkinyt assimiloitumaan tai similarisoitumaan ranskalaiseen elämänmenoon. Maa oli lopulta hänelle täysin vieras ja ilmeisesti hän koki olonsa sangen yksinäiseksi (Chandler op. cit.). Tällaisessa ympäristössä takuuvarmasti kehittyy vahva nationalismi ja kaipuu itsenäiseen khmerien hallitsemaan maahan.
Vannsak muistelee, Chandlerin mukaan, Sarin käyttäneen aikansa lukemiseen. Ilmeisesti Sar oli omaksunut melkoisen joukon ranskalaista kirjallisuutta (Chandler op. cit.). Kun hän 50 luvun lopulla toimi opettajan Phnom Penhissä niin hän loistavasti osasi ulkoa 1800 luvun ranskalaisen kirjailijoiden kuten Hugon, Verlainen, Rimbaudin ja Vignyn runoja oppilaittensa suureksi ihastukseksi. Mielikirjailijoita oli myös Jean Jagues Rousseau. Emme kuitenkaan tiedä miten tämä laaja lukeneisuus vaikutti Sarin ajatteluun. Hän ei koskaan maininnut ajatuksiaan kirjailijoista ja heidän teksteistään lukuun ottamatta Mao Zedongin kirjoituksia ja tämäkin vasta Maon kuoleman jälkeen. Vuonna 1952, kommunistiseen puolueeseen liittymisen jälkeen hän varmaan omaksui uutiset ja suuren osan ajatuksistaan puolueen lehdistä kuten L'humanité, Les cahiers de communisme.
Vuonna 1951 saapuivat Pariisiin Sarin tuleva vaimo Khieu Ponnary ja tämän sisko Khieu Thirith. Ponnary saapui opiskelemaan khmer linqvistiikkaa ja Thirith Englannin kirjallisuutta. Toisen maailman sodan aikana heidän isänsä, eräs tuomari, oli hylännyt sisarusten äidin ja mennyt naimisiin Battambangissa erään kambodzhalaisen prinsessan kanssa. Äiti joutui elättämään yksin sisaruksia, jotka ilmeisesti tämän jälkeen suhtautuivat maansa eliittiin hieman nihkeästi. Työt olivat sangen lahjakkaita kun olivat suorittaneet paikallisen baccalaurete tutkinnon. Seikka, joka oli harvinainen miehille saatikka naisille (vieläpä yksinhuoltajan tyttärille). Kun Ponnary saapui Pariisin, niin hänellä oli jo huomattava ura opettajana. Monia tutkijoita mm. Chandleria on arveluttanut kysymys, syntyikö Ponnaryn ja Sarin välinen romanssi tällöin. Näin ei kuitenkaan varmaan ollut kuten tuonnempana selviää. Thirith oli kuitenkin ihastunut Ieng Saryyn jo Kambodzhassa. Nämä menivätkin naimisiin jo kesällä 1951 15 kaupunginosan kaupungintalolla. Häät olivat mahtavat kun onnen toivottajia oli satoja mukaan lukien eri poliittisia suuntauksia edustavia khmerejä sekä opiskelijoita monista muista kansanryhmistä.
Melkein välittömästi Pariisiin saapumisensa jälkeen Ieng Sary ja Rath Samoeun organisoivat keskusteluryhmän, jonkinlaisen opintopiirin. Tämä kokoontui Vannasakin asunnossa. Täällä he erittelivät myöhään yöhön saakka marxilaisia tekstejä, Kambodzhan tietä itsenäisyyteen ja muita ajankohtaisia asioita. Monet opintopiirin jäsenistä kuuluivat kommunistiseen puolueeseen ja toiset liittyivät siihen myöhemmin (kuten Sien An, Thiounn Mumm, Chi Kim An). Toiset kuten Sar ja Vannasak osallistuivat opintopiiriin siksi, että olivat Ieng Saryn ystäviä eivätkä niinkään aatteen palon vuoksi (Chandler op.cit.). Tekstejä joita he tutkivat innokkaina oli mm. Stalinin ”Kansalliskysymys”, Leninin ”Imperialismi kapitalismin korkeimpana vaiheena”, Katrl Marxin ”Pääoma: Poliittisen taloustieteen arvostelua” ja Engels - Marxin:”Kommunistisen puolueen manifesti”. Varmaan Stalinin kirjoittamaksi väitetty Neuvostoliiton kommunistisen puolueen historia tuli myös luettua, kun kirja oli sangen suosittu puolueväen joukossa ja rispaantuneeksi selattu erilaisissa opintopiireissä.
[Sivu mennen sanottuna: Itse asiassa Stalinin kirjan kirjoitti muutama puoluehistorioitsija (Jemeljan Jarolavski, Pjotr Pospelov ja Vilhelms Knoriņš) ja sen loppuasun muokkaamiseen osallistui Stalin, Molotov ja Zdanov. Kirja on sangen mahtipontinen kun jo esipuheessa todetaan ”Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen (bolshevikkien) historian tutkiminen lujittaa luottamusta Leninin–Stalinin puolueen suuren asian lopulliseen voittoon, kommunismin voittoon koko maailmassa”. Kirjan asema oli suurin piirtein samanlainen kuin Maon punainen kirja. Siitä otettiin yhteensä yli 40 miljoonan painos venäjäksi ja 11 miljoonan painos muilla kielillä. Näin neuvostoliittolaiset kirjapainotyöläiset tuottivat ”lisäarvoa” maailman kommunistien sieluihin.]
Ratkaiseva sykäys tulevan DK:n johtajien radikalisoitumiselle tapahtui kesällä 1951. Tällöin “Maailman Demokraattisen Nuorison Liitto” järjesti Berliinissä 15 päiväisen Maailman Nuorison Rauhan Festivaalin. Tapahtuman mottona oli: ”Rauhan ja ystävyyden puolesta – ydinaseita vastaan”. Sar ei itse osallistunut tähän, koska hän oli jo päättänyt viettää lomansa Jugoslaviassa, sen sijaan Thiounn Mumm, Rath Samoeun, Ieng Sary, Mey Mamm ja viisi kuusi muuta opiskelijaa osallistuivat siihen. Periaatteessa festivaali oli epäpoliittinen mutta käytännössä hyvin neuvostomielinen. Siihen osallistui lähes 25 000 nuorta ympäri maailmaa (Chandlerin mukaan osallistujia oli jopa 100 000). Yksinomaan Ranskan delegaatio oli 5000 päinen.
Khmerien opiskelijajärjestön piti osallistua omana delegaationaan. Delegaation johtajana olisi Mumm kun tämä nautti Pariisin khmer yhteisöstä suurta arvovaltaa ja oli ollut pisimpään paikalla. Opiskelijayhdistyksen puheenjohtajana toiminut Vannsak piti ideaa hyvänä ja pyysi Mummin ja Sarya järjestämään kaikille osallistujille vaadittavat matkustusasiakirjat, kuten viisumin. Lähtöpäivä koitti mutta Vanhnsakille ei oltu järjestetty asiakirjoja suureksi pettymyksekseen. Hän kertoi haastattelijoilleen 90 luvun lopussa: ”Miksi ? Koska he halusivat päästä minusta eroon, siirtää minut syrjään. Heidän mielestään en ollut kovan linjan kannattaja kuten he olivat. Ajattelin liikaa … En toiminut fanaattisesti ja ekstreemisti. Ja minulla oli ystäviä tanhinistien joukossa kuten Ea Sichau ja Hang Thun Hak … Ieng Sary itse kertoi minulle myöhemmin: Olet liian herkkä, Sinusta ei koskaan tule poliitikkoa. Voidaksesi tehdä politiikka pitää olla luja … Sinä et kykene siihen, veli. Olet liian tunteellinen”. (Short op. cit.)
Delegaatio siis lähti Berliiniin. Suurimman osan ajastaan he seurasivat kansantanssiesityksiä, osallistuivat paraateihin ja joukkokokouksiin, missä ylistettiin uusimpia NL:n rauhankampanjoita. He myös vierailivat Ravensbrückin keskitysleirillä sekä tapasivat Kiinan ja Vietnamin delegaatiot. Kiinalaiset halusivat tavata delegaation jäsenet yksitellen kun taasen vietnamilaiset tapasivat koko ryhmän kerrallaan. Hanoista saapuneet virkailijat vaikuttivat heihin syvällisesti, kun nämä kykenivät kertomaan viimeisimmät uutiset maassa esiintyvästä kapinahengestä ja yhdistyneen Issarakin (UIF:n) taistelusta ranskalaisia vastaan. Näistä tapahtumista khmer-delegaation jäsenet olivat kuulleet vain epämääräisiä huhuja ja lukeneet vähäisiä pikku-uutisia lehdistä. Vietnamilaiset antoivat delegaation jäsenille valokuvia Son Ngoc Minhistä, UIF:n johtajasta ja lahjoittivat UIF:n viisitornista Angkor Wattia kuvaavan lipun, jonka Ieng Sary ripusti huoneensa seinälle.
Berliinin festivaali oli siinä mielessä käänteentekevä khmer-nuorillemme, että osallistujat olivat vakuuttuneita aseellisen vastarinnan välttämättömyydestä rauhanomaisen pyrkimysten sijaan. Samoin ero maltillisten tanhinistien ja radikaalimpia aatteita kannattavien välillä syveni entisestään. Aseellinen vastarinta ei saanut enää olla vietnamilaisten monopolisoima ja yksinoikeus. Vielä tässä vaiheessa tanhinistit olivat rauhanomaisen ratkaisun kannalla, tukemassa Demokraattisen puolueen pyrkimyksiä. Ea Sichau ja muut tanhinistit katsoivat aseellisen vastarinnan liehittelevän vietnamilaisia. Burma ja Intia olivat saavuttaneet itsenäisyyden rauhanomaisesti niin miksei Kambodzhakin olisi voinut saavuttaa saman – he kysyivät. (Nykyään tiedämme, että Englanti toisen maailmansodan aktiivisena osapuolena ei juurikaan halunnut eikä jaksanut sotia näissä alusmaissa enää kovin pontevasti. Intia ja Burma olivat lopultakin ehkä toisen maailmansodan suurimpia voittajavaltioita.)
Vielä ennen Berliinin festivaalia nuoret khmerimme olivat innokkaita tanhisteja, Nagra Vatta lehden perustajan Son Ngoc Tanhin kannattajia. Kuten muistamme postauksesta ”… ja niin nousi nationalismi” niin Sihanoukin sodanaikaisen entisen pääministerin ranskalaiset pidättivät tuotapikaa valuessaan rahan kiilto silmissään Indokiinaan heti maailmansodan jälkeen ja tuomitsivat hänet kotiarestiin Ranskaan. Khmerimme kävivät usein tapaamassa häntä. Mumm kertoi myöhemmin havainneensa Tanhin kirjahyllyssä Marxin ja Engelsin kootut teokset, joiden sivut olivat avaamattomia.
Tanh kierteli ja kaarteli kysymystä aseellisesta vastarinnasta. Tietenkin hänen motiivinaan oli kiihkeä halu palata Kambodzhaan eikä näin millään tavalla halunnut ärsyttää ei niin Sihanoukia kuin ei myöskään ranskalaisia. Demokraattien vaalivoiton myötä Tanh sai luvan palata takaisin, kun Sihanouk ranskalaisine neuvonantajineen arvelivat hänen hajottavan Demokraattien rintaman (vrt postaus Demokratian tuulahdus ). Kun Tanh palasi kotimaahansa lokakuun 29 1951 niin paluun suuri suosio sai Sihanoukin hieman mietteliääksi. Hän ei kuitenkaan ottanut vastaan tarjottuja ministerinpaikkoja Demokraattien muodostamassa hallituksessa. Monet näkivät Tanhin paluun takasin olevan viimeinen oljenkorsi saavuttaa itsenäisyys ilman VietMinhin puuttumista asiaan. Vannsak oli hyvin epäluuloinen vietnamilaisten motiivista ja toivoi Tanhin ottavan hallintaansa koko itsenäisyysliikkeen ja yhdistävän eri suuntaukset yhtenäiseksi khmer vastarintaliikkeeksi. Liikkeeksi joka kykenisi heivaamaan ranskalaiset ulos maasta ilman ulkopuolista apua ja mieluiten rauhaomaisesti. Ehkä Tanh havaitsi rauhanomaisen irrottautumisen olevan mahdotonta ja siksi tarttui myös itse aseisiin liittoutuen oikeisto-Issarakin kanssa perustaen Khmer Serei liikkeen.
Hieman Berliinin festivaalin jälkeen Thiounn Mumm kutsui 30 khmeriä tyttöystävänsä äidin kotiin Sceauxiin, pari kilometriä Pariisista etelään. He kuuntelivat matkakertomuksen festivaalilta ja keskustelivat parhaimmasta tavasta saavuttaa itsenäisyys. Shortin mukaan muuan osallistuja, Nghet Chhopininto, muisteli: ”Kukaan ei käyttänyt termiä kommunisti. He [Mumm ja Sary] olivat hyvin varovaisia sanomisistaan - Jos he olisivat esittäneet asiansa liian ideologisella tavalla ihmiset eivät olisi seuranneet heitä. Ne jotka osallistuivat, olivat patriootteja, joiden pääasiana oli päästä eroon ranskalaisista” (Short op. cit).
Sceaxin kokouksen tarkoituksena oli koetella kepillä jäitä. Pian tämän jälkeen kysyivät puuhamiehet valikoidulta joukolta osallistujia haluavatko he liittyä salaiseen organisaatioon: Cercle Marxiste (marxilainen piiri). Piiri oli muodostunut useammasta solusta, johon kuhunkin kuului kolmesta kuuteen osallistujaa. Kullakin solulla oli oma yhteyshenkilönsä, joka raportoi piirin johtajille. Kukin solu ei tiennyt toisista solusta mitään. Eivät edes tienneet kuka kuului toiseen soluun. Samanlainen salaisuuksiin kätketty organisaatio jatkoi elämäänsä kautta koko punakhmerien olemassaolon, valtaannousunsa jälkeenkin.
Kun piirit oli organisoitu, niin seuraavaksi tavoitteeksi asetettiin koko khmerien opiskelijayhdistyksen valtaus. Tästä tosin oli seurauksena, että viranomaiset hajottivat koko opiskelijayhdistyksen, mokomankin kapinapesäkkeen. Hajottamisesta taasen oli seurauksena vain, että he perustivat uuden yhdistyksen, Khmerien opiskelija unionin. Tässä unionissa Cercle Marxiste jatkoi toimintaansa ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Salaisuus taasen auttoi tässä toiminnassa erinomaisen hyvin. Salaisuuden periaate nousi keskeiseen arvoon myöhemmin, kun vuonna 1960 perustettiin Kambodzhan kommunistinen puolue hajottamalla vanha Khmerin Kansan Vallankumouksellinen puolue. Sihanoukin turvallisuuskoneisto ei pystynyt oikein puuttumaan asian kulkuun kun ei tiennyt kuka oikeastaan siihen kuului.
Alun alkaen Cercle Marxiste oli jakautunut kolmeen soluun ja jäseniä yhteensä tusinan verran. Koordinoijina oli – kuten arvata saattaa – Ieng Sary, Thiounn Mumm ja Rath Samoeun. Millon Saloth Sar liittyi joukkoon, on hieman epäselvää, tämän on täytynyt tapahtua kuitenkin ennen vuotta 1952 ennen kuin hän liittyi Ranskan kommunistiseen puolueeseen, mahdollisesti ehdokasjäsenenä. Vanssak vieraili solussaan vain satunnaisesti ja myöhemmin jättäytyi kokonaan pois kun piti toimintaa ja keskusteluja sangen ahdasrajaisena ja dogmaattisena. Solut kokoontuivat kerran viikossa yleensä pari tuntia kerrallaan. Pääasiallinen toimintatapa oli tutkia keskeisimpiä marxilaisia tekstejä, Marxin, Leninin, Stalinin ja Maon julkaisuja. Monina iltoina myös kritisoitiin omaa toimintaa suhteellisen hyvässä hengessä. Vielä tällöin ei esiintynyt sellaista raadollista syvää tovereiden personaalisuuden erittelyä mikä tuli olemaan luonteenomaista itsekritiikki-istunnoissa punakhmerien astuttua valtaan.
Sary oli joukon selkeä johtaja. Siinä ominaisuudessa hän oli melko vaativa. Kerrankin hän kehotti yhtä solun jäsentä masturboimaan pikemminkin kuin vekslaavan tyttöjen kanssa. Tosin kun Khieu Thirith saapui Pariisin hän pisti (19-vuotiaan) tytön siunattuun tilaan jo ennen häitä. Tämä kun oli sopimatonta siihen aikaan, niin solujen jäsenet keräsivät kolehdin aborttia varten. Sary vaati toisilta paljon enemmän kuin itseltään. Saattoi herätä 6 aamulla ja kolkutella ystävien ovia todeten, että poliittista työtä pitäisi nyt tehdä. Abortti tapaus kuitenkin osoitti että kurinalaisuudestaan huolimatta Sary toimi kuin kaikki muutkin samanikäiset pojat (aina ja kaikkialla). Myös hän tunsi lemmenkutsun raikkaan. Tietty Saryn johtamistyyli vieraannutti jäseniä hieman, samoin Thiunn Mummin aristokraattinen utopistisuus tuntui monista sangen vieraalta. Johtokolmikon jäsenistä lopulta Rath Samoeun sai varauksettoman ylistyksen. Häntä pidettiin ystävällisenä, rehellisenä ja puhtaana.
On hieman epäselvää kuinka aktiivisti Saloth Sar osallistui keskusteluihin. Toiset lähteet kuten Kiernan ja Short katsovat omien haastattelujen perusteella hänen olleen hieman syrjässä pikemminkin kuunnellen kun väitelleen. Vannsak muistelee hänen olleen ”köyhä raukka, joka tuskin tunsi ketään ja oli vaikeuksia hallita asioita”. Ping Say ja Mey Mann luonehtivat häntä taasen 'bon vivant', eli elämän haluisena nuorena miehenä. Ehkäpä elitistisen Vannsakin luonnehdinta kertoo enemmän hänestä itsestään kuin Sarista. Francois Debre omiin anonyymeihin lähteihin vedoten esitti Saloth Sarin olleen ”älykkäin, vakuuttavin ja tinkimättömin. Hän oli eloisin keskustelija ja vakuutti kaikki vastatulleet” (Francois Debre: Cambodge La revolution de la forget, Flammarion 1976, kirja julkaistiin silloin kun ei vielä tiedetty kuka on Pol Pot). Jos taasen Saloth Sar pysyi hieman syrjässä, niin hän saattoi hengittää ajan henkeä ja yritti hahmottaa oman roolinsa tulevassa liikkeessä. Toisaalta hän ehkä tunsi jonkinlaista alemmuuden tunnetta kuten Short totesi kirjassaan. Vannsak opiskeli tohtoriksi, muut lähipiirin khmerit olivat suorittaneet elitistisen Sisowath lyseon ja hän oli heille ”vain” kirvesmies, jonka piti opiskella radio-insinööriksi. Muut saattoivat hieman ylenkatsoa häntä – kenties. Toisaalta kun katsoo Pol Potin loppuaikoina kuvattuja videoita ja lukee Nate Thayerin haastatteluja, niin on hieman vaikea uskoa hänen olleen kovin syrjään vetäytynyt. Sitä paitsi hän tulee olemaan karismaattinen johtaja, joka kykeni diplomatiallaan ja henkilökohtaisilla kyvyillään yhdistämään eripuraiset näkökannat yhteen. On vaikea kuvitella hänen olleen syrjään vetäytynyt edes nuorena. Kukaties oli sangen eloisa nuori mies, jonka tulevassa elämässä ei tule puuttumaan draamaa ja vauhdikkaita käänteitä. - Sangen tyypillistä Kambodzhalle, kaikki asiat johtajasta lähtien ovat hieman usvan peitossa, vaikeasti ja ristiriitaisesti hahmotettavissa.
No hyvä. Kuten muistetaan postauksessa Demokratian tuulahdus Issarak liikeet hallitsivat suuren osan Kambodzhan maaperästä alkuvuodesta 1952. Demokraatiti olivat voittaneet vaalit ja he janosivat maalle itsenäisyyttä. Oli vain ajankysymys milloin UIF olisi vallannut koko maan ja Demokraattien myötävaikutuksella olisi maasta ehkä muodostettu aito kansantasavalta. Kuningas tietty pelästyi kaikesta tästä kun saattaisi olla entinen kuningas – hups noin vain yhtä-äkkiä. Mikä siis neuvoksi? Kuningas tekee vallankaappauksen omaa hallitustaan vastaan. Hän pitää puheen jossa toteaa:
”... mikäli nykyistä ennennäkemätöntä kriisiä ei ratkaista nopeasti ja radikaalisti se syöksee esi-isien kuningaskunnan anarkiaan ja kaaokseen ... tässä esiintyy kaksi itseäni inhottavaa epäoikeudenmukaisuutta. Ensinnäkin, mikä saa kansalaiset uskomaan, että ne jotka ovat vastuussa [Franco – Khmer] sopimuksesta ja jotka jatkavat kaupantekoa ranskalaisten kanssa ovat pettureita. Toiseksi … jotka eivät avoimesti paheksu tai taistele ranskalaisia vastaan ovat pettureita. … En voi enää katsoa kun maani hukkuu ja kansalaiseni kuolevat … Kansakunta kohtaa ajan missä pitäisi olla selvää pitääkö sen seurata kapinnallisten tietä vaiko jatkaa polkua jota olen seurannut” (Short op. cit).
Kuten arvata saattaa niin Pariisilaiset khmer-opiskelijat tuohtuivat moisesta. Vaikka maassa järjestettiin mielenosoituksia ja kouluissa boikotteja niin kuitenkin purevin kritiikki tuli ulkomailta Pariisista. Opiskelijayhdistys kiirehti julkaisemaan Khemana Nisuit lehden erikoisnumeron, jossa julkaistiin julkilausuma, missä Keng Vannasak tovereineen syytti kuningasta petturuudesta ja kutsui Son Ngoc Tanhia ja tämän seuraajia Kambodzhan todellisiksi sankareiksi (Short op. cit.):
Julkilausuman oli allekirjoittanut Keng Vannasakin lisäksi Hou Yuon, Mey Mann Ieg Sary ja monet muut Pariisin khmer opiskelijat. Julkilausuma lähetettiin palatsiin, kansalliskokoukseen, hallituksen toimistoon, sanomalehtiin ja tärkeimpiin buddhalaisiin instituutioihin.
Kyseisessä erikoisnumerossa julkaistiin myös ensimmäinen Saloth Sarin laatima 8 sivuinen teksti. Teksti oli kirjoitettu käsin (Vannasak ei ollut vielä keksinyt khmer kielistä kirjoituskonetta) ja sen oli allekirjoittanut nimimerkki ”Khmer Daom (alkuperäinen khmer)” ja otsikoitu ”Monarkia tai Demokratia”. Artikkeli hieman valottaa Saloth Sarin ajattelua ja tulevaa toimintaa. Artikkeli alkaa toteamalla että vain kansalliskokous ”antoi Kambodzhalaisille mahdollisuuden hengittää vähän – kuten prinssi Yuthevong aikaudella ” (prinssi Yuthevong oli Kambodzhan demokartian isä vrt. postaukseen Demokratian tuulahdus mies kuoli 1947 ja on epäilty, että hänet olisi myrkytetty). Artikkellissaan Khmer Daom jatkaa ”monarkian olevan doktriini joka suo vallan pienelle ihmisryhmälle, jotka eivät tee mitään ansaitakseen elantonsa. Imisryhmälle joka riistää valtaosaa ihmisiä kaikilla tasoilla. Monarkia on epäoikeudenmukainen oppi, pahanhajuinen vuotava ruhje, jonka ihmisten pitää vain eliminoida.” (Chandler op. cit.) Kieltämättä aika raivokasta tekstiä mieheltä, joka on viettänyt suuren osan lapsuudestaan palatsitanssijattarien seurassa.
Sar jatkaa artikkelissaan toteamalla monarkian olevan imperialismin ystävä mutta vihamielinen kansalle, Buddhalaisuudelle ja tietoisuudelle. Syytösten tueksi hän esittää Kambodzhan viimeaikaisten kuninkaiden olleen Ranskalaisten nimittämiä, kun taasen kautta Kambodzhan historian kansaa kohdeltiin kuin ”eläimiä, pidetty sotilaina tai orjina, luotuna tekemään töitä yötä päivää syöttämään kuningasta ja hänen hoviaan. Hän toteaa kuninkaiden asettaneen itsensä Buddhalaisuuden yläpuolelle. Demokratiasta hän esittää esimerkkinä vallankumoukset, jotka tapahtuivat Ranskassa, Venäjällä ja Kiinassa. Näitä liikkeitä johtivat Robespierre ja Danton, Stalin ja Lenin sekä Sun Yat Sen (vm. Kiinan 1911 vallankumouksen johtaja) muttei mainitse Mao ollenkaan. Näissä maissa demokratia korvasi kuninkaan.
No mitä Sihanouk ajattelee moisista julkilausumista ja kirjoituksista. Hän lähettää neuvonantajansa Penn Nouthin Pariisiin lakkauttamaan niiden stipendin, jotka olivat Khmer Nisuit lehden hyökkäävien kirjoitusten takana. Keng Vannsak oli tästä rangaistustoimesta hieman suojassa kun hänellä oli sukulaisuhteita Kambodzhan opetusministeriin ja valmisteli väitöskirjaansa. Saloth Sar ei enää ollut opiskelijana kun hänen stipendinsä oli jo lakkautettu huonon opintomenestyksen vuoksi. Hän jäi vielä puoleksi vuodeksi Parisiin ennen paluutaan. Ieng Sary, Hou Yon ja Son Sen joutuivat elämään joko lainarahoilla tai osapäivätyöllä kuten monet muut kirjoittajat. Monet keskeyttivät opintonsa ja palasivat kotiinsa.
Ja niin vietettyään kolme vuotta Ranskassa Saloth Sar astui Jamaique laivaan matkalla toiseen suuntaan, takasin Kambodzhaan. Nyt hänelle oli selvinnyt mihin hän suuntaisi tulevaisuuden tarmonsa, mikä tulisi olemaan hänen elämänsä tarkoitus. Pariisiin matkustaessaan kaikki oli vielä epävarmaa, nyt hän pyhittäisi elämänsä vallankumoukselle. Kun hän lähti ei maassa hänen nähtensä juurikaan sodittu kun hän palasi maa oli avoimessa sodassa.
13 tammikuuta rantautui laiva Saigoniin. Samana päivänä kuninkaan joukot piirittivät Phnom Penhin parlamentin, Sihanouk julisti maahan poikkeustilan ja rajoitti kansalaisvapauksia. Radiopuheessaan hän ilmoitti: ”Tästä päivästä lähtien jokainen yksilö tai poliittinen puolue, joka vastustaa Minun politiikkaa pidetään kansakunnan petturina ja … vastaavasti rangaistaan”. Välittömästi pidätettiin 9 demokraattiedustajaa epäiltynä salaliitosta maata vastaan.. Monet Ranskassa olevat opiskelijat jäivät ilman rahoitusta. Maa oli astunut uuteen aikakauteen jossa toisinajattelua ei suvaittu. Se oli astunut polulle, joka vääjäämättömästi johti 16 vuotta myöhemmin ennen näkemättömään 8 vuotta kestävään alati kiihtyvään terroriin sekä kansalaisten teloittamiseen ja näännyttämiseen, kliimaksin osuessa vuosiin 1975 - 1978.
Noustessaan Sain Charlesin asemalle, ohittivat he Joseph-Antonien Bouvardin veistämät Ranskan siirtomaita kuvaavat patsaat. Aasia-patsaassa kiinnittää huomiota kolme hahmoa: varttuneempi Kambodzhaa kuvaava divaanissa lepäävä murrosikäinen angkoriaaninen tyttö ja kaksi Laosia sekä Vietnamia kuvaavat pienemmät lapsen hahmoiset figuurit. Vietnamilainen pitää sylissään hedelmäkoria. Moni ihmettelee: Miksi näin ? Vietnamin kulttuuri oli olennaisesti vanhempi kuin khmerien angkoriaaninen maailma (2000 – 3000 vuotta vanhempaa). Hedelmäkorit tietty on peruja sille, että Vietnam oli ”hedelmällinen” Ranskan siirtomaavallalle. Laosin pienuus taasen kuvastaa varmaan sitä, että maa oli kaukana kaikkialta (matka Saigonista Vientianneen kesti pidempään kuin Saigonista Marseileen). Patsas heijastaa monin paikoin ranskalaisten stereotyyppistä näkemystä Indokiinasta. Kambodzhan patsas on tietty varttuneempi kun ranskalaiset itse ”löysivät” muinaiset temppelit ja tutkivat niitä, loivat khmereille identiteetin. Kaikki hahmot kuitenkin kuvataan lapsellisina, eksoottisina ja seksuaalisesti seikkailunhaluisina (aivan kuten Rodin aikoinaan kuvaili kuninkaallisen oopperan tähtiä vrt. postaukseen maan muuttuminen rahantekokoneeksi ). Hahmot esiintyvät jonain sellaisina mitä Ranskan pitää, omassa erinomaisuudessaan, kehittää ja suojella, sanalla sanoen lapsellisina ja primitiiveinä.
Marseillesta nuoret toivot matkustivat edelleen Pariisiin. He saapuivat kaupunkiin, jota ranskalaiset itse pitivät valon kaupunkina, La Ville Lumiere. Termi jota ranskalaiset olivat käyttäneet sitten Voltairen ja Beaumarchaisin. Kaupunki loi heidän mielestä älyllistä valoa ja valaistusta kautta koko sivistyneen maailman. Ranskalaiset arvelivat koko Euroopan ja maailman häikäistyvän kaupunkiin keskittyneestä korkeammasta kulttuurista, tieteen ja taiteen paatoksesta, ranskalaisen sivistyksen erityisasemasta koko maailmassa. - Tyypillistä ranskalaista omahyväisyyttä ja arroganssia.
Varmaan moni seikka häikäisi kaukaa Kambodzhasta tulleiden sieluja ja olivat suuria ihmetyksen aiheita, kuten metro, katuvalot ja ruuhkaiset kadut. Mutta Pariisissa, ei Moskovassa eikä Pekingissä, tulevan Kambodzhan painajaisunen aatteelliset perusteet valettiin tukevaksi kivijalaksi (kuten Philip Short kirjassaan Pol Pot Anatomy of Nightmare meille näin ilmoitti). Tosin tukevan perustuksen päälle rakennettu aatteen talo sai myöhemmin khmerien ajatuksissa kummallisen muodon, talo ei sopinut mitoiltaan ja ulkoasultaan mitenkään valettuun kivijalkaan. - Heistä tuli kommunisteja Pariisissa kun siihen aikaan, 50-luvun alussa, aate oli suosittu Ranskan epävakaan neljännen kansanvallan aikana (D. Chandler: Brother Number One, A Political Biography of Pol Pot). Aika oli ranskalaisen (ja italialaisen) kommunismin kukoistuskausi, amerikkalaisten suureksi harmiksi. Kukoistukselle oli hyvä syynsä kun kansakunta oli täysin väsynyt menneen fasismin julmuuksiin ja kommunismi oli sen elinvoimainen vastustaja. Tästäkin huolimatta Ranska oli liittoutunut amerikkalaisten kanssa Indokiinan sotaan, jossa amerikkalaiset rahoittivat sekä kalustivat, ranskalaiset sotivat ja oppositio vastusti.
Toisen maailmansodan jälkeisessä Pariisissa saattoi jälleen hengittää vapaasti fasismin ikeen jälkeen. Kaupungissa kukoistivat monet aatteet ja ilmiöt. Kaupunkiin kerääntyi ympäri maata (ja maailmaa) filosofeja, kuvataiteilijoita, elokuvantekijöitä, muusikoita, elämäntaiteilijoita, nuoria opiskelijoita ja monia muita. Latinalaiskortteleiden kahviloissa väiteltiin kiivaasti Marxista, eksistentialismista, gaullismista, postimpressionismista, kubismista, uusista elokuvista, chansonista ja monesta muusta ilmiöstä, tyylilajista ja aatteista. Monelle nuorelle opiskelijalle kaupunki oli huumaava paikka, missä myöhään yöhön saakka pohdittiin ja filosofoitiin lehdistön avustaessa riemuiten. Näissä keskusteluissa syntyi tunne kuuluvansa uuteen avautuvaan maailmaan, ahdistavan toisen maailmansodan jälkeen. Tuhansien muiden kaltaistensa kanssa Sarille muodostui optimistinen käsitys kommunismista. Nuoruuden kiihko syttyi savuisissa kahviloissa, pitkillä kävelyretkillä puistoissa ja puiden reunustamilla bulevardeilla. Pariisi hengitti syvään kun uusi toivorikas maailma oli syntynyt uudelleen.
 |
| Puhdas ja ihanteellinen maailma isä aurinkoisen valvonnan alla (kuvaaja tuntematon). |
Siihen aikaan kommunistinen puolue oli maan suurin puolue. Ranskan kommunistinen puolue oli omaksunut pitkälle stalinistisen käsityksen maailmasta. Osittain tämä johtui siitä että monet kommunistit katsoivat Stalinin Neuvostoliiton olleen ratkaisevassa asemassa fasismin hävittämisessä (vielä tänään ainoa maailman paikka missä Stalingrad sijaitsee on Pariisissa, metroaseman nimenä). Osittain stalinismin suosio johtui siitä, että Tito-Stalinin välirikon seurauksena Tito ajoi suorastaan ranskalaiset ja italialaiset kommunistit Stalinin syliin arvostelemalla näiden puolueiden politiikkaa. Eikä myöskään voida väheksyä Stalinin NL:n kommunistipuolueen aktiivista agitointia. Näin monen poliittisesti valveutuneen khmerin aatteellisiin perustuksiin vaikutti syvästi Stalinin perintö ja hänen ajatuksensa puolueen puhdaslinjaisuudesta ja kansallisista kysymyksistä (ja ”niiden lopullisesta ratkaisusta”).
Monet tulevat punakhmerit olivat palanneet takaisin Kambodzhaan ennen kuin Nikita Hruštšov piti kuuluisan puheensa Helmikuussa 1956 Stalinin puhdistuksista ja pakkokollektivisoinnin seurauksena syntyneestä Ukrainan nälänhädästä. Joten Stalinin valo saattoi loistaa heidän mielessään vielä kotimaahan paluun jälkeen. Samainen puhe suututti Stalinin suuren ystävän Maon joten stalinismin valo saattoi kirkastua häikäiseväksi heidän mielissään kohdattuaan Kiinan johtajan 60-luvulla.
Ja niin saapui syksy 1949 ja Mao Zedong nousi Pekingissä taivaallisen rauhan portille julistamaan: ”Kiinan kansantasavalta on syntynyt”. Kiinan vallankumous oli esikuva nouseville nationalistisille liikkeille. Näin jälkeenpäin ajateltuna tapahtumalla oli kaksi historian kiertokulkuun syvästi vaikuttavaa seikkaa. Ensinnäkin imperialismin aikakausi oli päättymässä ja nationalismi oli monissa siirtomaissa keskeinen nouseva aate. Toiseksi nationalismin veturina toimi kommunismi ja siihen liittyvä leniniläinen imperialismiteoria. Kiinan vallankumous muutti Indokiinan sodan täysin toisenlaiseksi. Kommunismi muodosti yhtenäisen aatekehityksen ja selityksen sille miksi kehitysmaat kuten Indokiinan maat eivät olleet itsenäisiä ja olivat kolonialistisen riiston kohteina. Syynä kuten Lenin selitti, oli pääoman kansainvälisyys, kapitaalilla ei ole kotimaata.
Niinpä Kiinan kumouksen kautta syveni maailma jakautuminen kahteen keskenään enemmän tai vähemmän kylmää sotaa käyviin leireihin. Seikka josta Winston Churchill oli jo ennustanut “rautaesirippu” puheessaan kolme vuotta aikaisemmin. Kylmän sodan myötä maailma jakautui toisaalta Stalinin johtaman Cominternin perillisen Cominformin kautta johtamiin kommunistisiin liikkeisiin ja toisaalta niihin valtioihin, jotka vastustivat näitä liikkeitä (sekä muutamaan blokeista riippumattomiin, omaa tietään kulkeviin valtioihin, kuten Titon Jugoslaviaan, Suomeen ja Ruotsiin).
Kylmän sodan logiikan mukaan syntyi Amerikassa huoli vallankumouksen leviämisestä ympäri maailmaa. Amerikkalaiset kehittivät kiiltävän dominoteoriansa: Kun yksi kaatuu, kaatuu toinen ja sitä seuraava jne. Kunnes tuota pikaa ollaan Havaijilla ja Kaliforniassa. Tästä monet konservatiivit pelästyivät: Kommunismin maailmanvallankumous ja proletariaatin internationaali jatkaisivat voittokulkuaan. Korea, Vietnam, Kambodzha, Burma, Filippiinit, Thaimaa, Malesia ja Indonesia Kaakkois-Aasiassa sekä monet muut maat Afrikassa ja Etelä-Amerikassa liittyisivät joukkoon. Nyt Indokiina ei ollut enää pieni takapihalla käytävä antikolonialistinen kahakka vaan muuttui kahden supervaltojen edustaman leirin väliseksi status quo taisteluksi, taisteluksi maailman herruudesta, vähän kuin verisen jalkapallo-ottelun voitto.
Heti ensitöikseen Maon Kiina tunnusti Ho Chi Minhin johtaman Vietnamin. Kiinaa seurasivat NL ja sen satelliittivaltiot suurena tunnustamisen aaltona. Kuten aikaisemmissa postauksissa jo mainittiinkin, Kiinan tuki oli Indokiinan sodassa ratkaiseva. Kiina tarjosi leväyhdyspaikan, koulutuksen ja aseet. Sota Vietnamissa laajeni paikallisista kahakoista täysmittaiseksi sodaksi. Vietnam, Laos ja Korea olivat Kiinalle ensiarvoisen tärkeitä puskurivaltioita pitämässä amerikkalaiset ja sen liittolaiset poissa kaukana maan rajojen ulkopuolella. Vaikka NL:n, Kiinan ja Vietnamin propagandassa nähtiin sodan olevan nationalistinen ja anti-imperialistinen niin tosiasiassa amerikkalaisten tuki ranskalaisille oli ensisijaisesti luonteeltaan kylmän sodan jatkumo kuumana sotana, anti-kommunistisena ristiretkenä. Retkenä siihen kuka maailmaa oikein hallitsee.
Pariisiin saapuneet khmerit näkivät itsensä tätä taustaa vasten. He olivat ensisijaisesti Kambodzhalaisia patriootteja puolustamassa omaa isänmaataan ranskalaista imperialismia vastaan. Mao oli heille (aluksi) sikäli luonnollinen johtohahmo, että hän oli aasialainen, keltaisen rodun edustaja tukemassa Vietnamin ja Laosin itsenäisyystaistelua. Heille taistelu aluksi ei ollut mitään muuta kuin patrioottinen taistelu omasta maasta. Myöhemmin heidän poliittinen tietoisuutensa vahvistui ja osa radikalisoitui ranskalaisten kommunistien tukemana.
Saloth Saria ja muita vastatulleita khmer opiskelijoita politiikka ei juurikaan kiinnostanut, eivät olleet heränneet poliittisesti havainnoimaan maailmaa. Syynä tähän kehittymättömyyteen oli omalta osaltaan hyvin nuori tuskin 15 vuotta vanhempi khmerin kielinen lehdistö, toinen maailmansota oli vain hipaisut maata, joten suuret poliittiset intohimot eivät juurikaan puhaltaneet maassa, isiltä opittu patruunakeskinen perinne oli hyvin vahva, theravada buddhalaisuuden opit yksilön asemasta ja kohtalosta sekä lähes aukoton lehdistön sensuuri. Juuri kukaan saapuneista ei tiennyt mitään maaseudulla heränneestä Issarak liikkeestä ja sen aseellisesta kapinasta. He eivät edes tienneet mikä on kommunismi. Esimerkiksi Keng Vannasak, joukon ehkä poliittisesti valveutunein, kutsui kerran ranskalaisen yläluokkalaisen tyttöystävänsä vuosittaiseen juhlaan “Fete de l’Hummanite’. Tyttöystävä oli järkyttynyt kun juhlan oli järjestänyt kommunistinen puolue. Vannasak puolusteli toteamalla “ettei minulla ollut minkäänlaista käsitystä juhlan järjestäjien olevan kommunisteja, ajattelin sen olevan vain humanismia korostava juhla” (Philip Short op. cit.).
Näihin aikoihin, 40-luvun lopussa, ranskalainen vasemmisto oli jo herännyt suhtautumaan hyvin kriittisesti Indokiinassa käytävään sotaan. Vasemmiston ylläpitämissä lehdissä käsiteltiin Indokiinan kriisiä hyvin laajalti. Kirjoituksissa Indokiina oli usein synonyymi Vietnamin kanssa. Laos ja Kambodzha olivat vain jonkinlaisia sivujuonteita, takapihan nahistelua. Khmer opiskelijoille pikkuhiljaa selvisi ettei asia ollut lainkaan näin. Heille selvisi, että maassaan Issarak liikkeet kävivät veristä sotaa sekä Sihanoukin että siirtomaavallan armeijoiden kanssa. Heille selvisi, että patrioottisia liikkeitä oli maassa kolme: Ensinnäkin oikeistolaiset Issarak liikkeet, joita johtivat sotaloordit kuten prinssi Chantarainsey, Puth Chhay ja Savangs Vong, ranskalaisen lehdistön nimittämä “Khmer ViethMinh” liike, josta kehittyi yhdistynyt Issarak (UIF eli se joka myöhemmin pelästytti prinssi Sihanoukin). UIF, kuten muistetaan postauksesta Issarak liike , oli vahvasti kommunistinen, jonka johtajina oli Son Ngoc Minh, Sieu Heng ja Tou Samouth. Tämä liikkeen punainen väri johtui pitkälle siitä, että VietMinh ja Vietnamilaiset puoluekaaderit esittivät aktiivista roolia UIF:n muotoutumisessa ja päämäärien asettamisessa. Lopulta kolmantena ryhmänä oli Demokraattinen Puolue, jonka keskeisenä tavoitteena oli saavuttaa poliittisesti ja rauhanomaisesti itsenäisyys Ranskan Unionin piirissä.
Saloth Sar muutosten kourissa
Ensimmäinen opiskelijavuosi sujui kohtalaisen hyvin ja hän sai luvan jatkaa seuraavalle. Mutta kesällä 1950 sattui muutama tapahtuma, joka muutti Sarin elämän täysin. Ensimmäinen oli vierailu Jugoslaviassa ja toinen tapahtui alkusyksystä kun hän joutui muuttamaan pois asunnostaan. Asunnon päävuokralainen prinssi Sisowath Somonopong oli aloittanut opinnot aikaisemmin kuin Sar ja hän valmistui. Valmistumisen myötä hän muutti takaisin Kambodzhaan ja Sar joutui muuttamaan pois.
Saavuttuaan Ranskaan Sar liittyi khmerien opiskelijayhdistykseen kuten kaikki muutkin opinhaluiset khmerit. Yhdistyksen lehdessä Khmerana Nisut oli keväällä 1950 ilmoitus, jossa tarjottiin mahdollisuutta osallistua loman aikana joko Sveitsiin suuntautuvaan retkeen tai kansainväliseen työprikaatiin Jugoslaviassa. Sveitsin matka oli maksullinen mutta Jugoslavia taasen oli ilmainen ja sisälsi täyden ylöspidon. Sar valitsi jälkimmäisen.
 |
| Josip Broz Tito |
Jugoslavia saattaa ensi alkuun tuntua hieman oudolta paikalta viettää lomaa ranskalaiselta radikalismin näkökannalta katsottuna. Kuten (ehkä) muistat niin Stalinin NL ja Titon Jugoslavia olivat ajautuneet välirikkoon jo muutama vuotta aikaisemmin. Tähän välirikkoon oli monta syytä. Ensinnäkin Titon partisaanit olivat vapauttaneet maansa akselivalloilta ilman liittoutuneiden ja NL:n sotilaallista apua (ainakin melkein kuin saivat vähän kalustoa USA:lta). Siksi Titon oli vaikea hyväksyä Stalinin NL:n ylivaltaa kommunistileirissä, puhumattakaan siitä että Jugoslavia olisi ollut NL:n satelliittivaltio. Toiseksi Tito haaveili jonkinlaisesta eteläslaavilaisesta valtioliitosta. Tähän liittoon piti kuulua Bulgarian lisäksi Albania ja osia Kreikasta. Tito tuki aktiivisti Kreikan kommunisteja maan sisällissodassa. Sekä Churchill että Stalin olivat sopineet olemaan puuttumatta millään tavalla sotaan joten Stalin oli hieman nyreissään Titon omapäisyydestä ja sooloilusta. Sekä Stalinia että länsivaltoja ärsytti suunnattomasti kun Titon joukot valtasivat heti maailmansodan jälkeen takaisin Italian 20-luvulla valloittamat Istrian läänin, Zadarin sekä Rijekan kaupungit (kuuluvat nykyään Kroatialle ja Zadarin kaupunki on ilmeisesti vanhin eurooppalainen yhtäjaksoisesti asutettu kaupunki). Lopullinen niitti suhteiden huononemiselle olivat YK:n erityisalueen Triesten provokaatiot. Tito oli haaveillut liitävänsä kaupungin Jugoslaviaan. Vuosien 1945 ja 1948 välisenä aikana Jugoslavian ilmavoimat olivat ampuneet alas ainakin 4 amerikkalaista sotilaskonetta. Sekä länsivallat että Stalin tuomitsivat provokaatiot erittäin jyrkästi. Uuden suursodan mahdollisuus oli jo ovella. Tätä Stalin ei halunnut millään tavalla, Neuvostoliitto kun oli kovin heikentynyt. Vuonna 1948 Jugoslavia oli potkaistu pois Cominternin seuraajasta Cominformista. Tässä tilanteessa Titon huolena taasen oli mahdollinen NL:n interventio, jonka ilmeisesti liittoutuneet olisivat kaikessa hiljaisuudessaan hyväksyneet. Tuhma Tito olisi hyvä pistää nurkkaan häpeämään aasinlakki päässään.
Monet suuret kommunistipuolueet kuten Ranskan ja Italian hyljeksivät maata kun olivat ajautuneet Stalin myönteiseksi. Ilmeisesti Sar ei tällöin ollut Ranskan kommunistisen puolueen jäsen kun hänet olisi erotettu tuota pikaa puolueesta heti Jugoslavia vierailun jälkeen (Chandler op. cit.). - Ranskassa sosialistit suhtautuivat sangen myötämielisesti Jugoslaviaan kun taasen kommunistit hyvin kielteisesti. Näin opiskelijapiireissä sosialistit rekrytoivat väkeä vapaaehtoisprikaateihin kun taasen kommunistit pyrkivät estämään näitä lähtemästä. Ranskalaiset lyseot ja yliopistot olivat näiden ryhmien avoin taistelukenttä.
 |
| Jugoslavialainen käsitys Stalinin - Hoxa:n kommunistisesta internationaalista |
Tito oli käynnistänyt massiiviset rakennusprojektit maan modernisoimiseksi ja kansan mobilisoimiseksi (NL:n uhan edessä). Maassa pyrittiin ensisijaisesti kehittämään maaseudun oloja urbaanin kaupunkiväestön kustannuksella. Näihin aikoihin maaseutua myös kollektivisoitiin hyvin rajusti (myöhemmin kyllä huomattiin tässä prosessissa tapahtuneen ylilyöntejä ja hyväksyttiin jossain määrin yksityinen maanomistus). Näihin projekteihin osallistui monia ulkomaalaisia vapaaehtoisia työprikaateina. Saloth Sar matkusti 17 muun kambodzhalaisen ja monien ranskalaisten kanssa Jugoslaviaan kesällä 1950.
Siitä millainen vaikutus nuoreen Saloth Sariin oli hänen ensi kosketuksensa sosialismiin emme tiedä. Aivan varmasti hän ei ollut aikaisemmin nähnyt sosiaalista mobilisaatiota tai näin laajoja julkisia rakennushankkeita eikä varmaankaan ollut aikaisemmin työskennellyt näin raskaasti työryhmän jäsenenä. Sinä kesänä Jugoslavia kärsi poikkeuksellisesta kuivuudesta, nälänhädästä, ruokamellakoista ja NL:n invaasion mahdollisuus oli reaalinen uhka. Ajat olivat dramaattiset. Jugoslavia kohtasi samat haasteet mitä NL:n koki varhain 20-luvulla, jolloin tilanteesta selvittiin mobilisoimalla kansan vallankumouksellinen tahto (Chandler op. cit.). Samat haasteet kohtasi Kambodzha kun Pol Pot astui valtaan ja Kambodzhassa seurattiin pitkälle Jugoslavian esimerkkiä (Tosin urbaani väestö hävitettiin tyystin kokonaan ja maassa toimeenpantiin laajat etniset puhdistukset päinvastoin kuin Jugoslaviassa. On jopa esitetty väitteitä ettei Tito ollut jugoslaavi lainkaan ja siksi hän olisi ollut etnisten jännitteiden yläpuolella.)
Uusi koti
No hyvä. Sarin opiskelut menivät Jugoslavian jälkeen hieman kehnosti. Ne jatkuivat vielä 2 vuotta, kunnes stipendi lopetettiin huonon opintomenestyksen vuoksi. Kehnoon menestykseen oli monta syytä. Ensinnäkin radiotekniikan opiskelu tuntui varmaankin merkityksettömältä Jugoslavian kokemusten jälkeen (Chandler op. cit). Toiseksi kun Sar oli perusluonteeltaan hieman ujo ja arka niin hän ei juurikaan tutustunut ranskalaisiin vertaisopiskelijoihin (Short op. cit.). Hänen oma mentorinsa prinssi Sisowath Somonopong oli valmistumisen myötä muuttanut pois ja joutui muuttamaan asunnosta muualle. Prinssi oli asunnon päävuokralainen. Kolmanneksi uudessa asunnossa hänen ystävyytensä Phnom Penhin aikojen ystävien kanssa syveni. Näitä olivat Thiounn Mumm, Keng Vannsak, Ieng Sary ja monet muut. Heille, ajan trendien mukaisesti syntyi vahva radikalismin palo. Keskeisinä teemoina olivat Kambodzhan tie itsenäisyyteen ja antikolonialismi. Joten radiotekniikka sai väistyä. Näistä tuttavuuksista Thiounn Mumm ja Keng Vannsak olivat saapuneet Pariisiin vuosia aikaisemmin eli 1946.
Thiounn Mumm kuului ehkä maan varakkaimpaan ja vaikutusvaltaisimpaan hovin ulkopuoliseen perheeseen. Hänen isoisänsä loi omaisuuden palatsiministerin virassa Norodom 1, Sisowathin ja Monivongin aikakaudella. Mummin isä Thiounn Hol oli ensimmäinen kambodzhalainen, joka suoritti lyseo- ja yliopistotutkinnon Ranskassa. Mumm itse aloitti yliopisto-opiskelut Hanoissa ja jatkoi niitä siellä vuoteen 1945, jonka jälkeen hän syvensi opintojaan Ranskassa. Hän kuului ensimmäisten joukkoon, jotka saivat stipendin maahan. Hän liittyi Ranskan kommunistipuolueeseen jo vuonna 1951 ja todennäköisesti hän myös saattoi Sarin puolueen jäseneksi vuonna 1952 (Chandler op. cit.).
Keng Vannsak taasen ei ollut taustaltaan yhtä varakas kuin Mumm, vaikka hänellä lienee ollut joitakin yhteyksiä kuningashuoneeseen. Maailmansodan aikana hän suoritti Lycee Sisowathin Phnom Penhissä erikoistuen kirjallisuuteen. Pariisissa Vannsak keskittyi opiskelemaan kambodzhalaista lingvistiikkaa. Mies tuli tunnetuksi siitä, että hän kehitti khmerin kielisen kirjoituskoneen. Hän palasi opintojensa jälkeen Phnom Penhiin vuonna 1952. Täällä hän loi merkittävän akateemisen uran. Hän muutti takaisin Pariisiin 1970 Lon Nolin astuttua valtaan. Lyseoaikana hän oli jo tutustunut Ieng Saryyn. Vaikka Vannsak oli ajatusmaailmaltaan vasemmistolainen niin hänestä ei koskaan tullut kommunistia so. puolueen jäsentä. Hän kuoli joulukuussa 2008 Pariisissa.
Ieng Saryn (os. Kim Trang) saapuminen Pariisiin syksyllä vuonna 1950 oli hieman erikoinen. Itse asiassa se oli palkkio Ranskan vastaisesta toiminasta. Hän toimi nimittäin toverinsa Rath Samoeunin kanssa aktiivisti Phnom Penhissä Sisowath lyseon lakossa. Panikoituneet ranskalaiset virkamiehet sanoivat lakon olleen luonteeltaan ”kommunistinen” vaikka se oli ensisijaisesti patrioottinen ja anti-ranskalainen. Nyt opetusministeriön Demokraattiseen puolueeseen kuuluvat virkamiehet palkitsivat kaksikon stipendillä Ranskaan, kun nämä puuhamiehet nousivat ranskalaisia vastaan. Ieng Sary oli syntyään Kokin Kiinasta ja siksi hänen oma nimensä oli vietnamilainen Kim Trang. Isänä oli Khmer Kromi ja äiti kiinalainen. Pariisissa hän asui latinalaiskortteleissa, ranskalaisen radikalismin kehdossa, kun taasen Saloth Sar asui muuton jälkeen Pariisin lounaisosissa 15 kaupunginosassa. Ieng Sary opiskeli politiikkaa Institut d'Etudes Politiques de Paris:ssa.
Ymmärtääksemme miten väkevä nationalismi kehittyi Saloth Sarissa pitäisi meidän käsittää, miten vieraantunut hän lopulta oli Pariisissa. Hän ei tuntenut oloaan kovin kotoisaksi päinvastoin kuin Mumm tai Vannsak, jotka olivat naimissa ranskalaisen kanssa. Pariisi oli tropiikista tulleelle kylmä ja kolea paikka missä kadut olivat täynnään edestakaisin ryntääviä ihmisiä. Kaikki taisi olla päinvastoin kuin kotona Phnom Penhissä. Vaikka hän osasi puhua ranskaa sujuvasti niin ujona ja arkana ei hän tuntenut oikeastaan yhtään ranskalaista, hän ei juuri kyennyt ystävystymään paikallisten kanssa. Hän ei myöskään pyrkinyt assimiloitumaan tai similarisoitumaan ranskalaiseen elämänmenoon. Maa oli lopulta hänelle täysin vieras ja ilmeisesti hän koki olonsa sangen yksinäiseksi (Chandler op. cit.). Tällaisessa ympäristössä takuuvarmasti kehittyy vahva nationalismi ja kaipuu itsenäiseen khmerien hallitsemaan maahan.
Vannsak muistelee, Chandlerin mukaan, Sarin käyttäneen aikansa lukemiseen. Ilmeisesti Sar oli omaksunut melkoisen joukon ranskalaista kirjallisuutta (Chandler op. cit.). Kun hän 50 luvun lopulla toimi opettajan Phnom Penhissä niin hän loistavasti osasi ulkoa 1800 luvun ranskalaisen kirjailijoiden kuten Hugon, Verlainen, Rimbaudin ja Vignyn runoja oppilaittensa suureksi ihastukseksi. Mielikirjailijoita oli myös Jean Jagues Rousseau. Emme kuitenkaan tiedä miten tämä laaja lukeneisuus vaikutti Sarin ajatteluun. Hän ei koskaan maininnut ajatuksiaan kirjailijoista ja heidän teksteistään lukuun ottamatta Mao Zedongin kirjoituksia ja tämäkin vasta Maon kuoleman jälkeen. Vuonna 1952, kommunistiseen puolueeseen liittymisen jälkeen hän varmaan omaksui uutiset ja suuren osan ajatuksistaan puolueen lehdistä kuten L'humanité, Les cahiers de communisme.
 |
| Khieu Ponnary |
Vuonna 1951 saapuivat Pariisiin Sarin tuleva vaimo Khieu Ponnary ja tämän sisko Khieu Thirith. Ponnary saapui opiskelemaan khmer linqvistiikkaa ja Thirith Englannin kirjallisuutta. Toisen maailman sodan aikana heidän isänsä, eräs tuomari, oli hylännyt sisarusten äidin ja mennyt naimisiin Battambangissa erään kambodzhalaisen prinsessan kanssa. Äiti joutui elättämään yksin sisaruksia, jotka ilmeisesti tämän jälkeen suhtautuivat maansa eliittiin hieman nihkeästi. Työt olivat sangen lahjakkaita kun olivat suorittaneet paikallisen baccalaurete tutkinnon. Seikka, joka oli harvinainen miehille saatikka naisille (vieläpä yksinhuoltajan tyttärille). Kun Ponnary saapui Pariisin, niin hänellä oli jo huomattava ura opettajana. Monia tutkijoita mm. Chandleria on arveluttanut kysymys, syntyikö Ponnaryn ja Sarin välinen romanssi tällöin. Näin ei kuitenkaan varmaan ollut kuten tuonnempana selviää. Thirith oli kuitenkin ihastunut Ieng Saryyn jo Kambodzhassa. Nämä menivätkin naimisiin jo kesällä 1951 15 kaupunginosan kaupungintalolla. Häät olivat mahtavat kun onnen toivottajia oli satoja mukaan lukien eri poliittisia suuntauksia edustavia khmerejä sekä opiskelijoita monista muista kansanryhmistä.
Melkein välittömästi Pariisiin saapumisensa jälkeen Ieng Sary ja Rath Samoeun organisoivat keskusteluryhmän, jonkinlaisen opintopiirin. Tämä kokoontui Vannasakin asunnossa. Täällä he erittelivät myöhään yöhön saakka marxilaisia tekstejä, Kambodzhan tietä itsenäisyyteen ja muita ajankohtaisia asioita. Monet opintopiirin jäsenistä kuuluivat kommunistiseen puolueeseen ja toiset liittyivät siihen myöhemmin (kuten Sien An, Thiounn Mumm, Chi Kim An). Toiset kuten Sar ja Vannasak osallistuivat opintopiiriin siksi, että olivat Ieng Saryn ystäviä eivätkä niinkään aatteen palon vuoksi (Chandler op.cit.). Tekstejä joita he tutkivat innokkaina oli mm. Stalinin ”Kansalliskysymys”, Leninin ”Imperialismi kapitalismin korkeimpana vaiheena”, Katrl Marxin ”Pääoma: Poliittisen taloustieteen arvostelua” ja Engels - Marxin:”Kommunistisen puolueen manifesti”. Varmaan Stalinin kirjoittamaksi väitetty Neuvostoliiton kommunistisen puolueen historia tuli myös luettua, kun kirja oli sangen suosittu puolueväen joukossa ja rispaantuneeksi selattu erilaisissa opintopiireissä.
[Sivu mennen sanottuna: Itse asiassa Stalinin kirjan kirjoitti muutama puoluehistorioitsija (Jemeljan Jarolavski, Pjotr Pospelov ja Vilhelms Knoriņš) ja sen loppuasun muokkaamiseen osallistui Stalin, Molotov ja Zdanov. Kirja on sangen mahtipontinen kun jo esipuheessa todetaan ”Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen (bolshevikkien) historian tutkiminen lujittaa luottamusta Leninin–Stalinin puolueen suuren asian lopulliseen voittoon, kommunismin voittoon koko maailmassa”. Kirjan asema oli suurin piirtein samanlainen kuin Maon punainen kirja. Siitä otettiin yhteensä yli 40 miljoonan painos venäjäksi ja 11 miljoonan painos muilla kielillä. Näin neuvostoliittolaiset kirjapainotyöläiset tuottivat ”lisäarvoa” maailman kommunistien sieluihin.]
Berliinin festivaali
 |
Ratkaiseva sykäys tulevan DK:n johtajien radikalisoitumiselle tapahtui kesällä 1951. Tällöin “Maailman Demokraattisen Nuorison Liitto” järjesti Berliinissä 15 päiväisen Maailman Nuorison Rauhan Festivaalin. Tapahtuman mottona oli: ”Rauhan ja ystävyyden puolesta – ydinaseita vastaan”. Sar ei itse osallistunut tähän, koska hän oli jo päättänyt viettää lomansa Jugoslaviassa, sen sijaan Thiounn Mumm, Rath Samoeun, Ieng Sary, Mey Mamm ja viisi kuusi muuta opiskelijaa osallistuivat siihen. Periaatteessa festivaali oli epäpoliittinen mutta käytännössä hyvin neuvostomielinen. Siihen osallistui lähes 25 000 nuorta ympäri maailmaa (Chandlerin mukaan osallistujia oli jopa 100 000). Yksinomaan Ranskan delegaatio oli 5000 päinen.
Khmerien opiskelijajärjestön piti osallistua omana delegaationaan. Delegaation johtajana olisi Mumm kun tämä nautti Pariisin khmer yhteisöstä suurta arvovaltaa ja oli ollut pisimpään paikalla. Opiskelijayhdistyksen puheenjohtajana toiminut Vannsak piti ideaa hyvänä ja pyysi Mummin ja Sarya järjestämään kaikille osallistujille vaadittavat matkustusasiakirjat, kuten viisumin. Lähtöpäivä koitti mutta Vanhnsakille ei oltu järjestetty asiakirjoja suureksi pettymyksekseen. Hän kertoi haastattelijoilleen 90 luvun lopussa: ”Miksi ? Koska he halusivat päästä minusta eroon, siirtää minut syrjään. Heidän mielestään en ollut kovan linjan kannattaja kuten he olivat. Ajattelin liikaa … En toiminut fanaattisesti ja ekstreemisti. Ja minulla oli ystäviä tanhinistien joukossa kuten Ea Sichau ja Hang Thun Hak … Ieng Sary itse kertoi minulle myöhemmin: Olet liian herkkä, Sinusta ei koskaan tule poliitikkoa. Voidaksesi tehdä politiikka pitää olla luja … Sinä et kykene siihen, veli. Olet liian tunteellinen”. (Short op. cit.)
Delegaatio siis lähti Berliiniin. Suurimman osan ajastaan he seurasivat kansantanssiesityksiä, osallistuivat paraateihin ja joukkokokouksiin, missä ylistettiin uusimpia NL:n rauhankampanjoita. He myös vierailivat Ravensbrückin keskitysleirillä sekä tapasivat Kiinan ja Vietnamin delegaatiot. Kiinalaiset halusivat tavata delegaation jäsenet yksitellen kun taasen vietnamilaiset tapasivat koko ryhmän kerrallaan. Hanoista saapuneet virkailijat vaikuttivat heihin syvällisesti, kun nämä kykenivät kertomaan viimeisimmät uutiset maassa esiintyvästä kapinahengestä ja yhdistyneen Issarakin (UIF:n) taistelusta ranskalaisia vastaan. Näistä tapahtumista khmer-delegaation jäsenet olivat kuulleet vain epämääräisiä huhuja ja lukeneet vähäisiä pikku-uutisia lehdistä. Vietnamilaiset antoivat delegaation jäsenille valokuvia Son Ngoc Minhistä, UIF:n johtajasta ja lahjoittivat UIF:n viisitornista Angkor Wattia kuvaavan lipun, jonka Ieng Sary ripusti huoneensa seinälle.
Berliinin festivaali oli siinä mielessä käänteentekevä khmer-nuorillemme, että osallistujat olivat vakuuttuneita aseellisen vastarinnan välttämättömyydestä rauhanomaisen pyrkimysten sijaan. Samoin ero maltillisten tanhinistien ja radikaalimpia aatteita kannattavien välillä syveni entisestään. Aseellinen vastarinta ei saanut enää olla vietnamilaisten monopolisoima ja yksinoikeus. Vielä tässä vaiheessa tanhinistit olivat rauhanomaisen ratkaisun kannalla, tukemassa Demokraattisen puolueen pyrkimyksiä. Ea Sichau ja muut tanhinistit katsoivat aseellisen vastarinnan liehittelevän vietnamilaisia. Burma ja Intia olivat saavuttaneet itsenäisyyden rauhanomaisesti niin miksei Kambodzhakin olisi voinut saavuttaa saman – he kysyivät. (Nykyään tiedämme, että Englanti toisen maailmansodan aktiivisena osapuolena ei juurikaan halunnut eikä jaksanut sotia näissä alusmaissa enää kovin pontevasti. Intia ja Burma olivat lopultakin ehkä toisen maailmansodan suurimpia voittajavaltioita.)
 |
| Kaikkien kansojen suurin rauhanpuolustaja - kuinkas muutenkaan |
Vielä ennen Berliinin festivaalia nuoret khmerimme olivat innokkaita tanhisteja, Nagra Vatta lehden perustajan Son Ngoc Tanhin kannattajia. Kuten muistamme postauksesta ”… ja niin nousi nationalismi” niin Sihanoukin sodanaikaisen entisen pääministerin ranskalaiset pidättivät tuotapikaa valuessaan rahan kiilto silmissään Indokiinaan heti maailmansodan jälkeen ja tuomitsivat hänet kotiarestiin Ranskaan. Khmerimme kävivät usein tapaamassa häntä. Mumm kertoi myöhemmin havainneensa Tanhin kirjahyllyssä Marxin ja Engelsin kootut teokset, joiden sivut olivat avaamattomia.
Tanh kierteli ja kaarteli kysymystä aseellisesta vastarinnasta. Tietenkin hänen motiivinaan oli kiihkeä halu palata Kambodzhaan eikä näin millään tavalla halunnut ärsyttää ei niin Sihanoukia kuin ei myöskään ranskalaisia. Demokraattien vaalivoiton myötä Tanh sai luvan palata takaisin, kun Sihanouk ranskalaisine neuvonantajineen arvelivat hänen hajottavan Demokraattien rintaman (vrt postaus Demokratian tuulahdus ). Kun Tanh palasi kotimaahansa lokakuun 29 1951 niin paluun suuri suosio sai Sihanoukin hieman mietteliääksi. Hän ei kuitenkaan ottanut vastaan tarjottuja ministerinpaikkoja Demokraattien muodostamassa hallituksessa. Monet näkivät Tanhin paluun takasin olevan viimeinen oljenkorsi saavuttaa itsenäisyys ilman VietMinhin puuttumista asiaan. Vannsak oli hyvin epäluuloinen vietnamilaisten motiivista ja toivoi Tanhin ottavan hallintaansa koko itsenäisyysliikkeen ja yhdistävän eri suuntaukset yhtenäiseksi khmer vastarintaliikkeeksi. Liikkeeksi joka kykenisi heivaamaan ranskalaiset ulos maasta ilman ulkopuolista apua ja mieluiten rauhaomaisesti. Ehkä Tanh havaitsi rauhanomaisen irrottautumisen olevan mahdotonta ja siksi tarttui myös itse aseisiin liittoutuen oikeisto-Issarakin kanssa perustaen Khmer Serei liikkeen.
Cercle Marxiste
Hieman Berliinin festivaalin jälkeen Thiounn Mumm kutsui 30 khmeriä tyttöystävänsä äidin kotiin Sceauxiin, pari kilometriä Pariisista etelään. He kuuntelivat matkakertomuksen festivaalilta ja keskustelivat parhaimmasta tavasta saavuttaa itsenäisyys. Shortin mukaan muuan osallistuja, Nghet Chhopininto, muisteli: ”Kukaan ei käyttänyt termiä kommunisti. He [Mumm ja Sary] olivat hyvin varovaisia sanomisistaan - Jos he olisivat esittäneet asiansa liian ideologisella tavalla ihmiset eivät olisi seuranneet heitä. Ne jotka osallistuivat, olivat patriootteja, joiden pääasiana oli päästä eroon ranskalaisista” (Short op. cit).
Sceaxin kokouksen tarkoituksena oli koetella kepillä jäitä. Pian tämän jälkeen kysyivät puuhamiehet valikoidulta joukolta osallistujia haluavatko he liittyä salaiseen organisaatioon: Cercle Marxiste (marxilainen piiri). Piiri oli muodostunut useammasta solusta, johon kuhunkin kuului kolmesta kuuteen osallistujaa. Kullakin solulla oli oma yhteyshenkilönsä, joka raportoi piirin johtajille. Kukin solu ei tiennyt toisista solusta mitään. Eivät edes tienneet kuka kuului toiseen soluun. Samanlainen salaisuuksiin kätketty organisaatio jatkoi elämäänsä kautta koko punakhmerien olemassaolon, valtaannousunsa jälkeenkin.
Kun piirit oli organisoitu, niin seuraavaksi tavoitteeksi asetettiin koko khmerien opiskelijayhdistyksen valtaus. Tästä tosin oli seurauksena, että viranomaiset hajottivat koko opiskelijayhdistyksen, mokomankin kapinapesäkkeen. Hajottamisesta taasen oli seurauksena vain, että he perustivat uuden yhdistyksen, Khmerien opiskelija unionin. Tässä unionissa Cercle Marxiste jatkoi toimintaansa ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Salaisuus taasen auttoi tässä toiminnassa erinomaisen hyvin. Salaisuuden periaate nousi keskeiseen arvoon myöhemmin, kun vuonna 1960 perustettiin Kambodzhan kommunistinen puolue hajottamalla vanha Khmerin Kansan Vallankumouksellinen puolue. Sihanoukin turvallisuuskoneisto ei pystynyt oikein puuttumaan asian kulkuun kun ei tiennyt kuka oikeastaan siihen kuului.
Alun alkaen Cercle Marxiste oli jakautunut kolmeen soluun ja jäseniä yhteensä tusinan verran. Koordinoijina oli – kuten arvata saattaa – Ieng Sary, Thiounn Mumm ja Rath Samoeun. Millon Saloth Sar liittyi joukkoon, on hieman epäselvää, tämän on täytynyt tapahtua kuitenkin ennen vuotta 1952 ennen kuin hän liittyi Ranskan kommunistiseen puolueeseen, mahdollisesti ehdokasjäsenenä. Vanssak vieraili solussaan vain satunnaisesti ja myöhemmin jättäytyi kokonaan pois kun piti toimintaa ja keskusteluja sangen ahdasrajaisena ja dogmaattisena. Solut kokoontuivat kerran viikossa yleensä pari tuntia kerrallaan. Pääasiallinen toimintatapa oli tutkia keskeisimpiä marxilaisia tekstejä, Marxin, Leninin, Stalinin ja Maon julkaisuja. Monina iltoina myös kritisoitiin omaa toimintaa suhteellisen hyvässä hengessä. Vielä tällöin ei esiintynyt sellaista raadollista syvää tovereiden personaalisuuden erittelyä mikä tuli olemaan luonteenomaista itsekritiikki-istunnoissa punakhmerien astuttua valtaan.
Sary oli joukon selkeä johtaja. Siinä ominaisuudessa hän oli melko vaativa. Kerrankin hän kehotti yhtä solun jäsentä masturboimaan pikemminkin kuin vekslaavan tyttöjen kanssa. Tosin kun Khieu Thirith saapui Pariisin hän pisti (19-vuotiaan) tytön siunattuun tilaan jo ennen häitä. Tämä kun oli sopimatonta siihen aikaan, niin solujen jäsenet keräsivät kolehdin aborttia varten. Sary vaati toisilta paljon enemmän kuin itseltään. Saattoi herätä 6 aamulla ja kolkutella ystävien ovia todeten, että poliittista työtä pitäisi nyt tehdä. Abortti tapaus kuitenkin osoitti että kurinalaisuudestaan huolimatta Sary toimi kuin kaikki muutkin samanikäiset pojat (aina ja kaikkialla). Myös hän tunsi lemmenkutsun raikkaan. Tietty Saryn johtamistyyli vieraannutti jäseniä hieman, samoin Thiunn Mummin aristokraattinen utopistisuus tuntui monista sangen vieraalta. Johtokolmikon jäsenistä lopulta Rath Samoeun sai varauksettoman ylistyksen. Häntä pidettiin ystävällisenä, rehellisenä ja puhtaana.
On hieman epäselvää kuinka aktiivisti Saloth Sar osallistui keskusteluihin. Toiset lähteet kuten Kiernan ja Short katsovat omien haastattelujen perusteella hänen olleen hieman syrjässä pikemminkin kuunnellen kun väitelleen. Vannsak muistelee hänen olleen ”köyhä raukka, joka tuskin tunsi ketään ja oli vaikeuksia hallita asioita”. Ping Say ja Mey Mann luonehtivat häntä taasen 'bon vivant', eli elämän haluisena nuorena miehenä. Ehkäpä elitistisen Vannsakin luonnehdinta kertoo enemmän hänestä itsestään kuin Sarista. Francois Debre omiin anonyymeihin lähteihin vedoten esitti Saloth Sarin olleen ”älykkäin, vakuuttavin ja tinkimättömin. Hän oli eloisin keskustelija ja vakuutti kaikki vastatulleet” (Francois Debre: Cambodge La revolution de la forget, Flammarion 1976, kirja julkaistiin silloin kun ei vielä tiedetty kuka on Pol Pot). Jos taasen Saloth Sar pysyi hieman syrjässä, niin hän saattoi hengittää ajan henkeä ja yritti hahmottaa oman roolinsa tulevassa liikkeessä. Toisaalta hän ehkä tunsi jonkinlaista alemmuuden tunnetta kuten Short totesi kirjassaan. Vannsak opiskeli tohtoriksi, muut lähipiirin khmerit olivat suorittaneet elitistisen Sisowath lyseon ja hän oli heille ”vain” kirvesmies, jonka piti opiskella radio-insinööriksi. Muut saattoivat hieman ylenkatsoa häntä – kenties. Toisaalta kun katsoo Pol Potin loppuaikoina kuvattuja videoita ja lukee Nate Thayerin haastatteluja, niin on hieman vaikea uskoa hänen olleen kovin syrjään vetäytynyt. Sitä paitsi hän tulee olemaan karismaattinen johtaja, joka kykeni diplomatiallaan ja henkilökohtaisilla kyvyillään yhdistämään eripuraiset näkökannat yhteen. On vaikea kuvitella hänen olleen syrjään vetäytynyt edes nuorena. Kukaties oli sangen eloisa nuori mies, jonka tulevassa elämässä ei tule puuttumaan draamaa ja vauhdikkaita käänteitä. - Sangen tyypillistä Kambodzhalle, kaikki asiat johtajasta lähtien ovat hieman usvan peitossa, vaikeasti ja ristiriitaisesti hahmotettavissa.
Sihanoukin vallankaappaus
No hyvä. Kuten muistetaan postauksessa Demokratian tuulahdus Issarak liikeet hallitsivat suuren osan Kambodzhan maaperästä alkuvuodesta 1952. Demokraatiti olivat voittaneet vaalit ja he janosivat maalle itsenäisyyttä. Oli vain ajankysymys milloin UIF olisi vallannut koko maan ja Demokraattien myötävaikutuksella olisi maasta ehkä muodostettu aito kansantasavalta. Kuningas tietty pelästyi kaikesta tästä kun saattaisi olla entinen kuningas – hups noin vain yhtä-äkkiä. Mikä siis neuvoksi? Kuningas tekee vallankaappauksen omaa hallitustaan vastaan. Hän pitää puheen jossa toteaa:
”... mikäli nykyistä ennennäkemätöntä kriisiä ei ratkaista nopeasti ja radikaalisti se syöksee esi-isien kuningaskunnan anarkiaan ja kaaokseen ... tässä esiintyy kaksi itseäni inhottavaa epäoikeudenmukaisuutta. Ensinnäkin, mikä saa kansalaiset uskomaan, että ne jotka ovat vastuussa [Franco – Khmer] sopimuksesta ja jotka jatkavat kaupantekoa ranskalaisten kanssa ovat pettureita. Toiseksi … jotka eivät avoimesti paheksu tai taistele ranskalaisia vastaan ovat pettureita. … En voi enää katsoa kun maani hukkuu ja kansalaiseni kuolevat … Kansakunta kohtaa ajan missä pitäisi olla selvää pitääkö sen seurata kapinnallisten tietä vaiko jatkaa polkua jota olen seurannut” (Short op. cit).
Kuten arvata saattaa niin Pariisilaiset khmer-opiskelijat tuohtuivat moisesta. Vaikka maassa järjestettiin mielenosoituksia ja kouluissa boikotteja niin kuitenkin purevin kritiikki tuli ulkomailta Pariisista. Opiskelijayhdistys kiirehti julkaisemaan Khemana Nisuit lehden erikoisnumeron, jossa julkaistiin julkilausuma, missä Keng Vannasak tovereineen syytti kuningasta petturuudesta ja kutsui Son Ngoc Tanhia ja tämän seuraajia Kambodzhan todellisiksi sankareiksi (Short op. cit.):
”... Me Khmer opiskelijayhdistyksen opiskelijat katsomme Teidän Majesteettinne toimineen laittomasti … ja kruunun politiikka … johtaa väistämättä Khmerien isänmaan rappiolle ja ikuiseen orjuuteen.
Kansakunnalle suunnatussa viestissänne, [sanoitte] Kambodzhan kohtaavan vielä suuremmat vaarat. Näyttäisi siltä, että teidän Majesteettinne on juuri havainnut seikan, jonka kansa on tiennyt jo pitkään ja he tietävät kärsimyksensä johtuvan ranskalaisesta imperialismista ja maan absoluuttisesta monarkiasta sekä sen hoviväestä … Mitä kansalaisten pitää ajatella kun Teidän Majesteetin palatsista on tullut epärehellisen kaupankäynnin halli … Korruptio maassamme haarautuu kruunusta ja levittäytyy alas nöyriin virkamiehiin. Ranskalaiset sortavat koko maata, kuningas käy kauppaa kruunullaan, palatsi ja sen parasiitit imevät kansan verta.
Teidän Majesteettinne yrittää jakaa kansakunnan kahtia: rojalisteihin ja niihin jotka taistelevat itsenäisyyden puolesta. Politiikkanne asettaa khmerin khmeriä vastaan, … kuten tapahtui Sisowathin ja Nordomin aikana. Nämä tekivät yhteistyötä ranskalaisten kanssa … Teidän Majestettinne pikemmin pyrkii seuraamaan edeltäjiensä jalanjälkiä, tosin sanoen myytte kansanne verta kruunuanne vastaan ...”
Kansakunnalle suunnatussa viestissänne, [sanoitte] Kambodzhan kohtaavan vielä suuremmat vaarat. Näyttäisi siltä, että teidän Majesteettinne on juuri havainnut seikan, jonka kansa on tiennyt jo pitkään ja he tietävät kärsimyksensä johtuvan ranskalaisesta imperialismista ja maan absoluuttisesta monarkiasta sekä sen hoviväestä … Mitä kansalaisten pitää ajatella kun Teidän Majesteetin palatsista on tullut epärehellisen kaupankäynnin halli … Korruptio maassamme haarautuu kruunusta ja levittäytyy alas nöyriin virkamiehiin. Ranskalaiset sortavat koko maata, kuningas käy kauppaa kruunullaan, palatsi ja sen parasiitit imevät kansan verta.
Teidän Majesteettinne yrittää jakaa kansakunnan kahtia: rojalisteihin ja niihin jotka taistelevat itsenäisyyden puolesta. Politiikkanne asettaa khmerin khmeriä vastaan, … kuten tapahtui Sisowathin ja Nordomin aikana. Nämä tekivät yhteistyötä ranskalaisten kanssa … Teidän Majestettinne pikemmin pyrkii seuraamaan edeltäjiensä jalanjälkiä, tosin sanoen myytte kansanne verta kruunuanne vastaan ...”
Julkilausuman oli allekirjoittanut Keng Vannasakin lisäksi Hou Yuon, Mey Mann Ieg Sary ja monet muut Pariisin khmer opiskelijat. Julkilausuma lähetettiin palatsiin, kansalliskokoukseen, hallituksen toimistoon, sanomalehtiin ja tärkeimpiin buddhalaisiin instituutioihin.
Kyseisessä erikoisnumerossa julkaistiin myös ensimmäinen Saloth Sarin laatima 8 sivuinen teksti. Teksti oli kirjoitettu käsin (Vannasak ei ollut vielä keksinyt khmer kielistä kirjoituskonetta) ja sen oli allekirjoittanut nimimerkki ”Khmer Daom (alkuperäinen khmer)” ja otsikoitu ”Monarkia tai Demokratia”. Artikkeli hieman valottaa Saloth Sarin ajattelua ja tulevaa toimintaa. Artikkeli alkaa toteamalla että vain kansalliskokous ”antoi Kambodzhalaisille mahdollisuuden hengittää vähän – kuten prinssi Yuthevong aikaudella ” (prinssi Yuthevong oli Kambodzhan demokartian isä vrt. postaukseen Demokratian tuulahdus mies kuoli 1947 ja on epäilty, että hänet olisi myrkytetty). Artikkellissaan Khmer Daom jatkaa ”monarkian olevan doktriini joka suo vallan pienelle ihmisryhmälle, jotka eivät tee mitään ansaitakseen elantonsa. Imisryhmälle joka riistää valtaosaa ihmisiä kaikilla tasoilla. Monarkia on epäoikeudenmukainen oppi, pahanhajuinen vuotava ruhje, jonka ihmisten pitää vain eliminoida.” (Chandler op. cit.) Kieltämättä aika raivokasta tekstiä mieheltä, joka on viettänyt suuren osan lapsuudestaan palatsitanssijattarien seurassa.
Sar jatkaa artikkelissaan toteamalla monarkian olevan imperialismin ystävä mutta vihamielinen kansalle, Buddhalaisuudelle ja tietoisuudelle. Syytösten tueksi hän esittää Kambodzhan viimeaikaisten kuninkaiden olleen Ranskalaisten nimittämiä, kun taasen kautta Kambodzhan historian kansaa kohdeltiin kuin ”eläimiä, pidetty sotilaina tai orjina, luotuna tekemään töitä yötä päivää syöttämään kuningasta ja hänen hoviaan. Hän toteaa kuninkaiden asettaneen itsensä Buddhalaisuuden yläpuolelle. Demokratiasta hän esittää esimerkkinä vallankumoukset, jotka tapahtuivat Ranskassa, Venäjällä ja Kiinassa. Näitä liikkeitä johtivat Robespierre ja Danton, Stalin ja Lenin sekä Sun Yat Sen (vm. Kiinan 1911 vallankumouksen johtaja) muttei mainitse Mao ollenkaan. Näissä maissa demokratia korvasi kuninkaan.
No mitä Sihanouk ajattelee moisista julkilausumista ja kirjoituksista. Hän lähettää neuvonantajansa Penn Nouthin Pariisiin lakkauttamaan niiden stipendin, jotka olivat Khmer Nisuit lehden hyökkäävien kirjoitusten takana. Keng Vannsak oli tästä rangaistustoimesta hieman suojassa kun hänellä oli sukulaisuhteita Kambodzhan opetusministeriin ja valmisteli väitöskirjaansa. Saloth Sar ei enää ollut opiskelijana kun hänen stipendinsä oli jo lakkautettu huonon opintomenestyksen vuoksi. Hän jäi vielä puoleksi vuodeksi Parisiin ennen paluutaan. Ieng Sary, Hou Yon ja Son Sen joutuivat elämään joko lainarahoilla tai osapäivätyöllä kuten monet muut kirjoittajat. Monet keskeyttivät opintonsa ja palasivat kotiinsa.
Ja niin vietettyään kolme vuotta Ranskassa Saloth Sar astui Jamaique laivaan matkalla toiseen suuntaan, takasin Kambodzhaan. Nyt hänelle oli selvinnyt mihin hän suuntaisi tulevaisuuden tarmonsa, mikä tulisi olemaan hänen elämänsä tarkoitus. Pariisiin matkustaessaan kaikki oli vielä epävarmaa, nyt hän pyhittäisi elämänsä vallankumoukselle. Kun hän lähti ei maassa hänen nähtensä juurikaan sodittu kun hän palasi maa oli avoimessa sodassa.
13 tammikuuta rantautui laiva Saigoniin. Samana päivänä kuninkaan joukot piirittivät Phnom Penhin parlamentin, Sihanouk julisti maahan poikkeustilan ja rajoitti kansalaisvapauksia. Radiopuheessaan hän ilmoitti: ”Tästä päivästä lähtien jokainen yksilö tai poliittinen puolue, joka vastustaa Minun politiikkaa pidetään kansakunnan petturina ja … vastaavasti rangaistaan”. Välittömästi pidätettiin 9 demokraattiedustajaa epäiltynä salaliitosta maata vastaan.. Monet Ranskassa olevat opiskelijat jäivät ilman rahoitusta. Maa oli astunut uuteen aikakauteen jossa toisinajattelua ei suvaittu. Se oli astunut polulle, joka vääjäämättömästi johti 16 vuotta myöhemmin ennen näkemättömään 8 vuotta kestävään alati kiihtyvään terroriin sekä kansalaisten teloittamiseen ja näännyttämiseen, kliimaksin osuessa vuosiin 1975 - 1978.