Saloth Sar (Pol Pot) ennen Pariisia
Jos joku on kiinnostunut laajemmin Pol Potista, niin hän hankkii varmaan erinomaisen Philip Shortin kirjan Pol Pot Anatomy of a Nightmare, Henry Holt & Company 2006. Kirja on hyväsanaisen journalistin sujuvasti kirjoittama. Sitä lukee kuten romaania, eikä sitä vaivaa – hyvässä eikä pahassa – ammattihistorioitsijoiden loputtoman pitkät loppuhuomaukset ja lähdeluettelot. Tosin kirjassa sekoittuvat siellä täällä tosiasiat ja fantasia. Ei voida olla täysin varmoja olivatko asiat sittenkään näin. Toinen mainio kirja on jo moneen kertaan mainittu Ben Kiernanin How Pol Pot Came to Power, Colonialism, nationalism, and Communism in Cambodia, 1930 – 1975, Yale University Press 2004. Tiedemiehen pedanttisuudella laadittu teos. Hieman hitaammin luettavissa kuin edellinen. Välillä teos sotkeutuu maallikon kannalta katsottuna epäolennaisiin yksityiskohtiin mutta tiedeyhteisössä arvostettuihin pohdiskeluihin. Kolmas tutustumisen arvoinen on David Chandlerin teos Brother Number One, a Political Biography of Pol Pot, Revised Edition, Westview press 1999. Eikä voida unohtaa hänen toista kirjaansa The tradegy of Cambodian history, politics, war and revolution since 1945. Hieno kirja tutkijalta, jonka kohtalona näyttää olevan Kambodzha, maan historia esihistorialliselta ajalta nykyisyyteen. Chandler osaa erottaa selkeästi olennaisen epäolennaisesta.
Kun kirjoitamme Pol Potin syntymänimen Saloth Sar pitäisi meidän suomenkielessä kirjoittaa se itse asiassa muodossa Soloth Sor. Englanninkielinen translitterointi on vain vakiintunut tapa. Haitanneeko tuo.
Saloth Sar syntyi 19 Toukokuuta 1925 Kompong Thong maakunnassa, Kompong Svay piirikunnassa, Prek Sbauv kylässä keskisessä Kambodzhassa, Saloth Lothin ja tämän vaimon Sok Nem kuusi lapsiseen perheeseen. Perheeseen kuului vielä pari adoptoitua sisarenpoikaa. Eli lapsiluku oli 9. Viralliseksi syntymäajaksi on kuitenkin merkitty Toukokuun 19. 1928. Siihen aikaan kambodzhalaiset perheet eivät juurikaan rekisteröineet virallisesti syntymiä ennen pakottavaa hallinnollista syytä. Yksi tällainen oli koulunkäynti. Kuukausia tai vuosia vähennettiin todellisesta luvusta, jotta lapsi täyttäisi koulunkäyntivaatimukset (Short op. cit). Perheen yhdeksästä lapsesta kuoli varhain kolme.
Hänen perheensä oli kohtalaisen varakas, lähes verrannollinen Phnom Penhin okyoihin. Perheen tilukset olivat kooltaan 12 hehtaaria ja näin oli 20 kertaa suurempi kuin keskimäärin kambodzhalaisen maajussin tilukset. He omistivat muutaman parin vesipuhveleitä ja muita kotieläimiä. Saloth Sarin isä Saloth Loth oli siinä määrin varakas, että hän pystyi palkkaamaan työväkeä istutusten ja sadonkorjuun ajaksi. Tosin Sarin veli Suong on todennut ettei heillä ollut varsinaisia palvelijoita vaan tiluksia hoiti isä, pari veljeä sekä muutama adoptoitu sisaren poika sekä sadonkorjuun aikana muut kyläläiset auttoivat talkootyönä (tapa oli yleinen kaikissa talonpoikaiskylissä).
Prek Sbauv kylässä asukkaat eivät olleet täysin rahattomia päinvastoin kuin naapuripiirikunnassa Kompong Barayssa. Kylän halkova joki toi ravinteita pelloille ja oli sangen kalaisa. Sadot olivat suuria ja joen töyräillä kasvoi kookospalmuja sekä mangopuita. Köyhimmilläkin kyläläisillä oli puolitoista hehtaaria maata. Varsinaisesti maattomia talonpoikia ei piirikunnassa juurikaan ollut. Ehkäpä tämä hyvinvoivuus oli syynä siihen, että kyläläisiä pidettiin ”hiljaisina, ystävällisinä, eivät kovin melskeisinä eikä köyhinä ja valtaosin kuningasmielisinä”. Olivat aivan muuta kuin naapurissa Kompong Barayssa missä oli pitkä traditio kapinahengelle. Köyhyys luo epätoivoa ja epätoivo kapinnallisuutta (aina ja kaikkialla).
Lothin isä Saloth Peng oli innokas rojalisti ja näin vastusti kolonialismia. Yhtenä päivänä Peng joutui väijytyksiin ja kuoli. Myöhemmin rojalistinen maakunnan kuvernööri Dekschoa Y paransi perheen asemaa kuninkaaseen saakka ulottuvassa patruunajärjestelmässä (tätä järjestelmää pohdimme jo hieman aikaisemmassa postauksessa Kabodzhalainen maaperä ennen ranskalaisia). Järjestelmä oli keskeinen mekanismi koko maan hallinnassa läpi 1800 luvun ja sillä lienee yhtä vieläkin suuri vaikutus (muutoin olisi hieman vaikeaa selittää vielä nykyään riehuvan korruption ylivaltaa koko maassa).
Kylä oli siinä määrin pieni, että varsinaista luostaria, wat:ia, ei siellä ollut. Lähin, minne Loth lahjoitti juhlien sponsorirahoja, oli liki Kompong Thomia. Luostari kuului buddhalaisuuden Thommayet haaraan, joka taasen korosti khmerin rojalisuutta, kuninkaan jumalankaltaista olemusta. (Kiernan op. cit). Seikalla lienee merkitystä Sarin tulevalle ajattelulle ja toiminnalle. Lojaalisuus hierarkialle on keskeinen teema punakhmereille.
 |
| Kuningas Monivong |
Patruunakeskisessä maailmassa Sarin isä oli siis sangen arvostettu. Kylässään miehen talo oli melko komea. Miehen sisko Cheng sai viran Norodom 1:n hovissa ja tämän tyttärestä Meakista tuli tulevan kuninkaan Monivongin ensimmäinen vaimo. Tämä sai miehen kanssa yhden perillisen, prinssi Kossarkin (prinssillä ei tosin ollut perintöoikeutta). Samoin yksi Meakin sisarista Neak Moneang Roeung oli kuninkaan yksi vähäisempi vaimo. Kun Monivong sai kruunun niin Lady Meakista tuli kuninkaallisen makuuhuoneen hoitaja eli hänen vastuullaan oli kaikki palatsin naiset. Lady Meakin avulla Lothin vanhin poika Suong, Sarin isoveli, sai merkittävän viran hovissa. Lopulta Lady Meak suositteli Sarin siskoa Loth Saroeungia ryhtymään kuninkaan rakastajattareksi. Tämä oli silloin 16 vuotias. Näin hänen sosiaalinen status yhteiskunnassa oli hieman muita parempi. - Kuninkaalla ja varakkaimmilla miehillä oli paljon rakastajattaria. Eikä se ollut sen ajan Kambodzhassa mikään kummallinen asia. Seikka oli lähes välttämätön voidakseen osoittaa virillisyytensä, mieskuntonsa ja näin osoittaa varakkuutensa sekä saada sosiaalista arvonantoa.
Näin Lothin perheellä oli hyvin läheiset suhteet hoviin. Sar oli usein nähty vieras kuninkaanlinnassa ja imi jo nuorena vaikutteita hovin elämästä. Short kertoo kirjassaan, että koska Sar oli lapsenkasvoinen niin hän myös usein pääsi vierailemaan haaremissa vielä 15 – 16 vuotiaana. Vartijat kun arvelivat tämän olevan ikäistään nuoremmin (tiloihin oli ehdottomasti kielletty miesten pääsy). Koska Monivong oli jo hieman vanha ja kykenemätön, niin Sar oli oiva kohde nuorille kuninkaan rakastajattarille tyydyttämään heidän elämän ja rakkauden kaipuunsa. Short väittää kirjassaan, että kaikkea muuta kuin varsinaista yhdyntää harrastettiin pojan mielenrauhan menetykseksi. Kenties tottakin.
Vuonna 1978 kertoi Pol Pot, peittääkseen taustansa, läheiset suhteet hoviin ja kätkeäkseen todellisen nimensä Saloth Sar, jugoslavialaiselle toimittajalle: ”Olen talonpoikaisperheestä ja lapsuudessani asuin vanhempieni kanssa auttaen heitä maanviljelyksessä. Mutta myöhemmin, tapojen vuoksi, asuin pagodassa oppiakseni lukemaan ja kirjoittamaan. Vietin kuusi vuotta pagodassa, joista olin munkkina kaksi vuotta”. Tosiasiassa Sarin veljien kertoman mukaan hän ei koskaan työskennellyt pelloillaa eikä puutarhassa (Kiernan op. cit.).
Saloth Sar koulutiellä
Sar tunnettiin kotikylässään kohteliaana, hyvätapaisena ja auttavana poikana. Vuonna 1934 tuli aika lähettää Sar ja veli Chhay kouluun. Sar oli tällöin 9-vuotias vaikka yleensä nuorimmat koululaiset olivat 6 vuotiaita. Tämä lienee syynä hänen väärennettyyn ikäänsä. Heidät lähetettiin Phnom Penhiin kun vanhemmat toivoivat heidän saavan siellä länsimaisen tyyppistä koulutusta (vrt. postaukseen Khmerit herätkää).
Kun Saloth Sar ja Chhay saapuivat Phnom Penhiin oli kaupunki hyvin ei-khmeriläinen. Valtaosa väestöstä muodostui kiinalaisista kauppiaista ja muusta business eliitistä sekä vietnamilaisista virkamiehistä, ammattimiehistä ja -naisista. Khmerejä kaupungissa asui vajaat kolmannes ja nämä joko kaukana esikaupungeissa tai lähellä palatsia He työskentelivät luostareissa, alempina virkamiehinä, avustavissa tehtävissä kuten kantajina, leipomotyöntekijöinä, pesijöinä, rakennuksissa apulaisina (”ämpäri-manuina”) jne. Lopulta kaupungissa asui hyvin pieni mutta sitäkin vaikutusvaltaisempi ranskalainen eliitti.
Ranskalaisten vaikutus näkyi kaikkialla. He rakensivat kaupungin tavoitteena tehdä siitä Indokiinan Monacon. Kaikki kulttuurielämä tapahtui heidän mieltymystensä ja tahtonsa mukaan. Kaupungissa kaikkialta kantautui kiinan, vietnamin tai ranskankielinen puheensorina ja vain harvoin khmeriä. Samanlaista kansasta irrotettua pääkaupunkia tuskin oli muualla maailmassa. Vielä tänään moni tarkkaan katsova matkailija huomaa kaupungissa merkittävän ulkomaisen dominanssin, ainakin majoitusliikkeiden ja ravintoloiden omistajissa ja ylläpitäjissä.
Näihin aikoihin jo postauksissamme tutuksi tullut Son Ngoc Tanh perusti Nagra Vatta lehden. Nationalismin tuulet alkoivat puhaltaa väkevinä. Antikolonialismi (ja siinä sivussa antivietnamilaisuus) oli voimistuva henki, jonka lipunkantajina oli Phnom Penhin pieni älymystö. Kuten aikaisemmin tuli kerrottua niin tapahtumat kulminoituivat 1942 munkkien mielenosoitukseen ns. sateenvarjomielenosoitukseen. Vaikka Sar ei ennen Pariisin aikoja juurikaan tuntenut mielenkiintoa politiikkaan niin kuitenkin nationalismin ja khmeriläisyyden korostaminen läpi 30- ja 40-luvun lienee vaikuttaneen häneen ja muihin nuoriin ainakin välillisesti. Pääkaupungin epäkhmeriäisyys saattoi synnyttää vastareaktiona khmer-identiteetin korostumista, syvän tunteen omista etnisistä erityispiirteistään, separoitumisena vallitsevasta ympäristöstä. Tämä osittain voi selittää punakhmerien halun tuhota urbaanin elämänmuodon.
Ennen ranskalaisten ylläpitämää koulua, heidän piti käydä vuoden luostarikoulua, oppiakseen buddhalaisen paatoksen, uskonnollisen perustuksen ja kambodzhalaisen tradition,. Täksi kouluksi vanhemmat valitsivat elitistisen hovin suosiman luostarin Wat Botum Vaddein. Kuri oli ankara. Jos ei oppinut kävelemään äänettömästi ja hiljaa munkin lailla sai selkäänsä. Jos ei oppinut ulkoa pyhiä tekstejä sai selkäänsä. Ironista tässä oli, että tulevalle ateistille ja nationalistille ainoa paikka missä sai opetusta khmerin kielellä, oli tämä luostarikoulu (Chandler Brother ...).
Luostarikoulussa opetettiin 1600 luvulta peräisin olevia moraaliohjeita (cpap) ja kunnioittamaan perinteitä sekä maassa vallitsevaa hierarkiaa. Kun kiinalaisessa konfutselaisessa perinteessä lapsia pidetään yksilöinä, joilla kullakin on omat persoonalliset jalostettavissa olevat piirteensä, niin kambodzhalaisessa cpapissa taasen he ovat objekteja jonkinlaisia ”syyn ja seurauksen kokoelmia”. Moraalisena ohjeena cpapissa annettiin käskyjä, kuten ”Älä tuhoa traditiota, jonka vanhemmat siirtävät sinulle. Älä vastusta heidän neuvojaan.” Vaikka on hieman vaikea päätellä kuinka suuri vaikutus cpapilla oli nuoreen Sariin, niin kuitenkin keskeinen seikka hänen poliittisessa teoissa ja ajatuksissa oli , Shortin mukaan, henkilökohtaisen sidosten hylkääminen ja yksilöllisyyden tukahduttamien (Short op. cit.). Samat seikat, jotka olivat leimallisia kambodzhalaisessa buddhalaisessa perinteessä. Tulevassa agraari utopiassa ainoastaan organisaatio ja valtio olivat merkitsevä, yksilöllä ja hänen perheellään ei ollut mitään sijaa.
Vietettyään suunnitellun vuoden luostarikoulussa Sar meni syksyllä 1935 kymmenvuotiaana ranskalaiseen alkeiskouluun Ecole Micheen. Koulu oli saanut nimensä 1800 luvulla eläneen katollisen lähetyssaarnaajan piispa Michen mukaan. Opetuskielenä oli ranska ja opettajina ranskalaiset ja vietnamilaiset katolliset isät. Kun luostarikoulussa opetettiin buddhalaista uskonnollista moraalia, niin täällä taasen päivät aloitettiin tutustumalla katekismukseen, psalmeihin ja Isä Meidän rukoukseen. - Erikoista, kieltämättä, kun Sarin perhe ei ollut millään tavalla katolinen. Koulu valittiin ilmeisesti sen hyvän maineen vuoksi. Koulun oppilaat olivat pääosin eurooppalaisen eliitin tai khmer aristokratian lapsia. Lukukausimaksut olivat korkeahkot, joten harvalla kambodzhalaisella oli edes kouluun varaa.
Micheen aikoihin Sar asui veljensä Suongin ja tätinsä Meakin kanssa suuressa talossa. Ilmeisesti hänellä oli sangen ankara kasvatus kun muuan lähiseudun tyttö (Sbon Saksi) muistelee Suongin olleen ”erittäin vakava eikä sallinut lasten kuten itseni leikkivän kotinsa lähellä” .
Sarin veli Chhay menestyi hyvin Ecole Michessä kun taasen Sar ei. Hän jäi kahteen kertaan luokalleen (Short op. cit.). Periaatteessa hänen olisi pitänyt valmistua sieltä 1941 mutta suoritti ensimmäisen asteen opintonsa vasta 2 vuotta myöhemmin. Veli jatkoi opintojaan arvostetussa Lycee Sisowathissa. Sar pyrki sinne muttei läpäisyt pääsykoetta. Hän pääsi kuitenkin vasta perustettuun keskikouluun College Preah Sihanouk:iin Kompong Chamissa noin 70 kilometrin päähän Phnom Penhistä ja lähemmäs kotia Tämä tapahtui siis 1943. Jälleen kerran aatemaailma vaihtui, enää ei luettu ulkoa, buddhalaisia moraalioppia eikä katekismusta puhumattakaan Isä meidän rukouksesta. Kambodzhan uusi hallitus oli uskollinen amiraali Petainin johtamalle Vichyn ranskalle. Näin oli myös hallinnon alaisissa kouluissa. Uutena teemana oli slogan ”Travai, Familie, Patrie” (TFP, Työ, Perhe, Isänmaa, joka toisinaan muokattiin muotoon ”Travaux Forces en Perpentuite”, pakkotyötä ikuisesti). Petainismin aatteiden mukaisesti perustettiin kouluihin nuorisoprikaateja ja ylistettiin ranskalaisen fasismin perusperiaatteita.
Hyvin vähän tiedetään Sarin oleskelusta Kompong Chamin koulussa. Ilmeisesti hän tunsi näiltä ajoilta Hu Nimin. Päinvastoin kuin monet muut punakhmerien johtajista Nim oli syntyään hyvin köyhä. Hänen varhaisesta nuoruudestaan tiedetään oikeastaan vain niistä tunnustuksista, joita hän antoi Tuol Slengin kidutuslaitoksessa. Koko Demokraattisen Kambodzhan (DK) johdossa hän ehkä oli ajattelultaan kaikkein itsenäisin ja sai tästä hyvästä maksaa hengellään kun vuonna 1977 puhdistettiin puolueen johto. Hu Nim oli DK:n tiedotusministeri, aikaisemmin hän oli ollut useammankin Sihanoukin hallituksen ministeri kunnes painui maan alle liittyäkseen punakhmereihin Samlautin kapinan tukahduttamisen aikoihin.
Nim oli syntyään maattoman talonpojan Houn ja köyhän Sornin poika. Isä hylkäsi äidin ja pojan kun tämä oli 6-vuotias. Aluksi äiti sai suojaa luostarista ja myöhemmin sukulaisten luona eri puolilla sitä aluetta, jossa Lon Nol oli läänin johtajana. Kuulustelupöytäkirjoissa hän kertoi: ”Vaelsin äitini kanssa päämäärättömästi paikasta toiseen myyden työvoimaamme … hän leipoi akao kakkuja, ja vaihtoi ne riisin täyttääksemme vatsamme. Hän meni myöhemmin uudelleen naimisiin köyhän viljelijän kanssa... Koska hänen miehensä oli köyhä hän lähetti minut asumaan Wat Mieniin. Vanha munkki nimeltään Nhep Nauv kasvatti minut ja huolehti minusta kuin poikaansa siitä hetkestä lähtien” (Ben Kiernan op. cit.).
Näihin aikoihin Hu Nim oli 12 vuotias. Nauvilla oli yhdeksän muuta poikaa hoidettavanaan, mutta hän kykeni järjestämään Nimille koulutuksen. Aluksi Wat Mienhissä ja myöhemmin paikallisessa alkeiskoulussa hallituksen apurahan turvin. Tämän jälkeen hän pääsi Kompong Chamin keskikouluun. Kahtena ensimmäisenä vuotenaan kaupungissa Nim asui toisessa watissa kunnes hän sai apurahan. Täällä hän tapasi tulevan vaimonsa Var Yatin. Tämän isä oli kultaseppä ja maksoi pojan opinnot Sisowathin lukiossa Phnom Penhissä. Täällä hän asui yhden munkin kanssa Wat Unnalomissa kunnes jatkoi opintojaan Ranskassa.
Yhtenä päivänä Maaliskuussa 1945 Vichyn Ranska kaatui. Japanilaiset pelästyivät: Ehkäpä kaikissa kolmessa Indokiinan maassa ranskalainen virkamiehistö kääntyy liittoutuneiden puolelle lojaaleina uudelle hallitukselle. Niinpä he järjestivät näissä maissa vallankaappauksen. Sihanouk julistaa japanilaisten neuvosta maan itsenäiseksi. Vaikutus oli psykologinen: Keltainen rotu kukisti ranskalaisen herruuden aikana, jolloin itsenäisyyspyrkimykset olivat heräämässä.
Nyt ranskalaiset virkamiehet olivat poissa, joten koulutkin suljettiin. Sar tovereineen sai pitkän loman, jonka he käyttivät ansaitakseen rahaa Angor Watt ja Siem Riep retkeä varten. Matka oli sellainen kuin nuorilla miehillä on tapana. Toivottiin vain bussin rikkoutuvan, jotta päästäisiin tapaamaan maalaiskylien tyttöjä. Näille taasen opiskelijapojat olivat jotain erikoista. Häkäpönttöbussi hajosikin tuon tuosta ja matka oli riemuisa.
Syksyllä koulut avattiin jälleen. Opettajina tällöin oli Hanoista palaavia yliopisto-opiskelijoita. Nämä oli tuleva DK:n terveysministeri Thiou Mumm onnistunut rekrytoimaan. Uusi opettaja sai Sarin myös kiinnostumaan paremmin opiskelusta. Hän ryhtyi valmistelemaan diplomiaan, päätöstyötään. Lopulta vuonna 1947 hänet hyväksyttiin Lycee Sisowathiin muutaman muun Kompong Chamin koulusta saapuneen nuoren kanssa. Yksi näistä oli hänen läheinen ystävä Lon Non (tulevan päämisniterin Lon Nolin veli). Joukkoon liittyi kolmas Ping Say. Kolmikon jäsenet olivat keskenään ylimmät ystävykset, jotka käyttivät kaiken vapaa-aikansa yhdessä. Näihin aikoihin Sar tutustui vuotta ylemmällä luokalla olevaan Ieng Saryyn, tulevaan DK:n ulkoministeriin.
Sisowathin eliittikoulussa opiskelivat monet muut tulevan DK:n johtohahmoista ja monet näistä päätyivät perheineen Tuol Slengiin ja sieltä hautausmaalle. Ieng Sary, jonka tuleva vaimo Khieu Thirith opiskeli vuotta alemmalla luokalla. Vaimon isosiskosta Khieu Ponnarysta tuli ensimmäinen khmer nainen, joka oli suorittanut lyseon (Baccalaureat). Tutkinto vastaa jollain tavalla meidän ylioppilaskirjoituksiamme. Tämä meni myöhemmin (vuonna 1954) naimisiin Ieng Saryn ystävän Saloth Sarin kanssa. Ponnaryn kohtalo oli hieman kurja. Ensin hänellä todettiin kohtusyöpä, lapsikeskeisssä maassa lapsettomuus ei ollut kovin mairea asia. Myöhemmin hänelle puhkesi skitsoferenia.
No hyvä. Elitistisessä Sisowathin lyseossa piti päästä ylemmälle luokalle, mutta Sar epäonnistui tutkinnossa vuonna 1948. Ystävä Pin Say läpäisi, kun taasen Lon Nonin vanhemmat olivat riittävän varakkaita lähettämään poikansa Ranskaan opiskelemaan. Sarilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin mennä tekniseen kouluun, jonkinlaiseen ammattikouluun Russay Keossa mikäli hän haluaisi jatkaa opintoja. Lyseolaiset eivät juurikaan näiden seurasta välittäneet. Pitivät näitä jonkinlaisina luusereina ja kovanaamoina. Sar hakeutui helpommalle linjalle eli kirvesmiehen oppiin. Nyt hän todellakin ryhdistäytyi ja otti opintonsa vakavasti ja suoritti ne hyvin avosanoin. Yhtenä vaikuttavana porkkana oli Ranskan hallituksen lupaus myöntää kolmelle parhaalle stipendi jatko-opintoihin Ranskassa. Näihin stipendeihin oli ilmeisesti kaksi syytä: Ensinnäkin ranskalaisten katsoma barbaarien sivistysvelvollisuus ja toiseksi tärkeämpänä saada ylempi toimihenkilöstö sitoutumaan Ranskan tavoitteisiin.
Elokuun 31 Sar astui Saigonissa laivaan määränpäänään Ranska ja tavoitteenaan radioinsinöörin tutkinto. Hän kuului siihen pieneen eliittiin, jolla oli mahdollisuus opiskella emämaassaan. Heitä ei siihen saakka monia ollut, yhteensä alle 250. Sarilla oli yksi etu muihin lähtijöihin nähden. Hän kykeni keskustelemaan hyvin monenlaisten ihmisten kanssa. Hän oli syntynyt maalla, opiskellut buddhalaisia sutroja luostarikoulussa, saanut katollista oppia alkeiskoulussa, päässyt tutustumaan läheisesti hoviin (ja sen haaremiin), haistanut lukion ilmapiiriä ja lopulta saanut kirvesmiehen paperit. Elämänkokemus oli jo olennaisesti suurempi kuin muilla lähtijöillä (Short op.cit.)
Postaus on hyvä jättää tähän ja jatkaa seuraavassa Saloth Sarin Pariisin ja sitä seuraavista ajoista.