Demokratian tuulahdus

… ja kävi yhtenä päivänä vuonna 1946 näin; modus vivendi allekirjoitettiin, maa liittyi Ranskan Unioniin ja puolueet sallittiin. Maa juopui demokratian viinistä. Humala kehittyi kuten aina aikaisemminkin; nukuttiin yö, viini haihtui ja palattiin arkeen.  Se siitä demokratiasta, lukeneiston vouhotusta kaukaa Euroopasta – ei muuta.

Maahan perustettiin melkein yhtenä yönä, yht'äkkiä kolme puoluetta: Demokraattinen puolue (Krom Pracheathipodei), ranskalaisten salaa tukema Liberaalinen puolue (Kanaq Sereipheap, kirjaimellisesti käännettynä Vapaus Ryhmä) sekä marginaaliseksi jäänyt Progressiiviset Demokaraatit. Toki näillä oli eronsa mutta oli niillä yhtenäisiäkin piirteitäkin kuten historioitsija V. M. Reddi on meille kertonut ystävällisesti kirjassaan A History of the Cambodian Independence Movement 1863 -1955  (Sri Venkateswara University, Tirupati 1970): ”Kaikkia näitä johti prinssi, jokainen niistä pelkäsi naapurimaitaan ja sanoivat olevansa lojaaleja monarkialle”. Ensimmäinen ja viimeinen seikka lienee itsestään selvyys näin nuoressa demokratiassa.  Naapureiden pelko vaatii muutaman kommentin kun kyse on paljosta muustakin kun 1700 ja 1800 lukujen olojen mieleen palautumisesta.

Thaimaa tuki, oman ekspansiivisen politiikan vuoksi enemmän tai vähemmän avoimesti aseelliseen kapinaan kykenevää Khmer Issarak liikettä jo 40 luvun alussa. Toiseksi liikkeellä oli Bangkokissa pakolaishallitus, joka voiton häämöttäessä voisi asettua hallitsemaan maata. Kolmanneksi Thaimaa tarjosi turvapaikan niille, jotka yrittivät 1945 vallankaappausta (ennen ranskalaisten uudelleen saapumista). Lopulta Thaimaa vielä hallitsi niitä alueita, jotka se valloitti 1941 (nämä liitettiin Kambodzhaan vasta 1947 Ranskan ja Yhdysvaltojen painostaessa). Toisin sanoen puolueet pelkäsivät Thaimaan voivan tavalla tai toisella puuttua Kambodzhan politiikkaan. Toiselta puolen uudet puolueet seurasivat otsat rypyssä huolestuneena sitä kehitystä, mitä Vietnamissa tapahtui. Pohjoisessa VietMinhin nautti de facto itsenäisyyttä suurempien kaupunkien ulkopuolella ja etelässä taasen kommunistien ja nationalistien johtamat sissit olivat aseellisessa kapinassa ranskalaisia vastaan. Menestyivät kapinassaan vieläpä sangen hyvin. Toisin sanoen puolueiden johtohahmot pelkäsivät VietMinhin johtaman sissisodan laajenevan Kambodzhan puolelle (seikka toteutuikin kuten myöhemmin selviää).  

Demokraattista puoluetta johti kuningashuoneen Sisowath haaraan kuuluva prinssi Sisowath Yuthevong (1912 -1947), jota toisinaan kutsutaan ”Kambodzhan demokratian isäksi”. Aluksi hän vaikutti ranskalaisille olevan kovin mieluinen. Hän oli juuri palannut Ranskasta, jossa hän oli tehnyt fysiikasta väitöskirjan Monpelierin yliopistosta. Hän oli myös toiminut Ranskan Unionin delegaation johtajana Hot Springsissa (USA) järjestetyssä konferenssissa. Hän työskenteli Ranskan ulkoasiainministeriössä ja oli Ranskan Sosialistisen puolueen jäsen. Lopulta hänen vaimonsa oli ranskalainen ja halusi harrastaa sellaista parlamentarismia ja demokratiaa, jonka hän oli omaksunut Ranskassa. Kaiken kaikkiaan hän oli sovelias mies ranskalaisten silmissä. Mutta Kambodzhassa hän pyrki ajamaan nationalismia, irrottautumaan Ranskan siirtomaaherruudesta. Puolueen ohjelmassa oli käynnistää Kambodzhan itsenäisyysneuvottelut mahdollisimman nopeasti. Valtaosa puolueen voimahahmoista olivat niitä samoja, jotka tukivat Nagra Watta lehteä ja siinä esitettyjä nationalistisia ja osittain antimonarkistisia ajatuksia.  Merkittävän kannattajaryhmän muodosti myös Issarak liikkeen tukijat. Monet kannattavat aseellista vastarintaa ja puolueen varhaisessa vaiheessa monet pyrkivät luomaan hyvät suhteet VietMinhin kanssa, olivat tavalla tai toisella vasemmistoon kallellaan. Kuningas Norodom Sihanouk ei moisesta puolueesta oikein pitänyt ja vastaavasti monet Demokraatit katsoivat Sihanoukin olevan Ranskan nukke.

Liberaalipuoluetta taasen johti kuningashuoneen Norodom haaraan kuuluva prinssi Norodom Norindeth. Hän oli yksi Kambodzhan varakkaimmista maanomistajista ja oli näkemykseltään – kuten arvata saattaa - sangen konservatiivinen. Puolueella oli vakaa usko, että maan politiikkaan pitäisi kuulu läheisesti kansalaisten hidas opettaminen. Puolueen kannattajat halusivat vaalia maan riippuvuussuhdetta Ranskaan ja siksipä ranskalaiset tukivat (salaa) heitä. Eli heidän tavoitteena oli vallitsevan status quon säilyttäminen. Kannattajista mainittakoon vanhemmat hallinnon virkamiehet, hyvinvoivat ja varakkaat maanomistajat, Cham etniseen ryhmään kuuluvat sekä Kambodzhan kiinalaisperäiset kauppiaat. Sanalla sanoen paikalliset porvarit, tämäkään tuskin on mikään yllätys vaikka kyse on Kambodzhasta (porvarit kun yleensä ovat konservatiiveja)

Kolmatta puoluetta Progrressivisia demokraatteja johti prinssi Norodom Mohtana. Puolue oli sangen merkityksetön ja haihtui melko nopeasti. Se oli ainakin yhtä konservatiivinen kuin Liberaalipuolue. Puoluetta tukivat monet kuningashuonetta lähellä olevat konservatiiviset aristokraatit. Ilmeisesti puolue oli kuninkaallekin mieluinen.

Kun puolueet oli perustettu niin pitää myös olla vaalit. Syyskuussa 1946 järjestettiinkin neuvoantavan kansankokouksen vaalit. Tällaisen kokouksen tarkoituksena oli neuvoa kuningasta maan perustuslain muodostamisessa. Yli 60 % äänestyskelpoisista menikin ääniuurnille. Demokraatit voittivat 50 paikkaa, Liberaalit 14 ja riippumattomat ehdokkaat 3 paikkaa. Vaalitulos ei alkuunkaan ihastuttanut Norodom Sihanoukia. Vielä 30 vuotta vaalien jälkeen hän kutsui puoluejohtaja Yuthevongia ”demoksi”, koekappaleeksi.

Vaalitulos on monin paikoin kiinnostava. Kuten muistetaan (kirjeestä Kambodzhalainen maaperä ennen ranskalaisia ) Kambodzhan hallinto oli vielä 1800 luvulla hyvin voimakkaasti patruuna-asiakas keskeinen ja okya valtainen valtio. Maaseudun viljelijä antoi äänensä sille, jolle hänet oli käsketty antaa. Esimerkiksi Demokraattien suhteen patruunat olivat paikalliset virkamiehet, opettajat ja buddhalaisen yhteisön jäsenet, eli niitä joilla oli paikallisesti toimenpanovaltaa. Kuten David Chandler kirjassaan A History of Cambodia kertoi: "Tulokset paljastavat Demokraattisen puolueen suosiota niiden Kambodzhalaisten virkamiesten joukossa, joilla oli asemana ”deliver the vote.”” Monien demokraattien hyvät suhteet Issarakiin toivat myös paljon ääniä. Syynä tähän oli se, että japanilaisten tehtyä vallankaappauksensa ja ranskalaisten häivyttyä niin oikeastaan monin paikoin Issarak oli ainoa näkyvä ulkoinen voima, nämä kun eivät enää paenneet ranskalaisia poliiseja ja sotilaita. 

Vaalivoittonsa huumassa Demokraatit näkivät heillä olevan mandaatti muodostaa valtioon perustuslaki sen sijaan, että olisivat toimineet neuvonantajina perustuslain muodostamisessa. Niinpä heidän perustuslakiluonnoksessaan 1946 – 1947 vähennettiin kuninkaan valtaa. Itse asiassa vuoden 1947 luonnoksessa otettiin jo mallia läheisesti Ranskan neljännen tasavallan perustuslaista. Tässä luonnoksessa todellinen valta oli kansalliskokouksessa ja kun Demokraatit olivat ylivoimaisesti edustettuna, niin valta luonnoksen mukaan oli Demokraateilla.  Näppärää, vaan ei kuninkaan mielestä.

Tähän saakka 25-vuotias kuningas oli toiminut pikemminkin seremoniallisena mestarina ja niissä harvoissa tapahtumissa missä tarvittiin kuninkaan hallinnollista valtaa, hän oli toiminut siten kuten oli käsketty tehdä; aluksi ranskalaisten ohjaamana, sitten japanilaisten ja uudelleen ranskalaisten neuvojen mukaan. Häntä ympäröi joukko konservatiivisia neuvonantajia. Nyt hänelle on alkanut selvitä, että omalla kuninkaallisella statuksellaan hän voi puuttua tapahtumien kulkuun. Erityisen epäluuloisesti hän suhtautui vasemmistolaisesti usein issarak liikkeeseen nojallaan oleviin politiikkoihin. Hän katsoi näiden myötäilevän vietnamilaisia kommunisteja, jotka siihen aikaan kävivät katkeraa sotaa hyvää ystäväänsä Ranskaa vastaan. Myös kuningas oli herännyt (jos ei muuten, niin ainakin puolustamaan omaa mukavaa asemaansa kuninkaana).

Mitä tämä, Demokraattien harrastama parlamentaarinen valta itse asiassa oli ? Eipä juuri mitään, koska koko kuningaskunta oli vammautunut sikäli, että itsenäisyyttä ei voitu julistaa.  Ranskalaiset olivat myöntäneet (rajallisen) itsenäisyyden osana Ranskan Unionia.  Demokraattien kädet olivat melko sidottuja ja Kambodzhan itsenäisyys oli perusluonteeltaan pelkkä kulissi. Kun aitoa itsenäisyyttä ei voitu saavuttaa alkoivat Demokraatit kinastella keskenään – kuinkas muutenkaan. Kinastelua pahensi puoluejohtaja prinssi  Yuthevongin kuolema heinäkuussa vuonna 1947 sekä eräiden johtavien demokraattien pidättäminen tekaistujen syytteiden perusteella. Virallisesti on selitetty kuoleman johtuneen tuberkuloosista mutta on myös vahvoja epäilyjä siitä, että mies olisi myrkytetty. Siinä määrin kuolema oli äkillinen, salaperäinen ja ranskalaisten etujen mukaista (vrt. vaikkapa Ben Kiernan: How Pol Pot Came To Power, Colonialismi, Nationalism and Communism in Cambodia 1930 – 1975).   Eikä kinastelua vähentänyt myöskään prinssin seuraajan Ieu Koeussin salamurha 1950 (hänen työhuoneeseen heitti joku käsikranaatin ikkunasta).

Demokraattien toimintavaltaa rajoittivat myös henkilöt, jotka hallitsivat maan taloutta eli ranskalaiset, kuninkaallisen perheen jäsenet vuosisataisten perinteen suomin oikeuksin, kiinalaiset sekä sino-kambodzhalaiset. Money talks – kuten varmaan olet joskus kuulut - myös Kambodzhassa. Nämä taloutta hallitsevat piirit vastustivat kaikkea sellaista, jossa todellinen taistelu itsenäisyydestä voisi syntyä. He olivat myös valtaosin Liberaalipuolueen kannattajia. Toisin sanoen Demokraateilla ei ollut riittävästi rahaa, jolla voitaisiin vaikuttaa viranomaisiin, voittaa vaaleja tai rahoittaa aseellista kansannousua. Vaikka Demokraateilla oli poliittinen valta kansalliskokouksessa (eduskunnassa) olivat he tosiasiassa vallattomia eliitin ja ranskalaisten edessä. Heillä ei oikeastaan ollut muuta tekemistä kuin hyväksyä laskuja ja ratifioida sopimuksia. Hallitukset vaihtuivat toisensa perään, eikä näistä jatkuvista poliittisista kriiseistä seurannut uusia vaaleja kuten monissa muissa maissa on tapana. Niinpä koko poliittinen systeemi muistutti päiväpäivältä enemmän ranskalaista neljättä tasavaltaa, sitä josta he niin mieluusti halusivat päästä eroon. Hallituksen ovi oli kuin jatkuvasti pyörivä motorisoitu pyöröovi, josta pääsi helposti sisään sekä samantien ulos. Kun Ranskassa tilanne oli vähän samanlainen, niin ei löytynyt juuri ketään kokenutta virkamiestä tai ministeriä, joiden kanssa voitaisiin neuvotella puolin ja toisin. Ei ollut niin Kambodzhassa eikä niin Ranskassakaan (itse asiassa Ranskassa ei ennen vuotta 1953 haluttu kovin pontevasti päästä poliittisesti koko Indokiinasta eroon, rahallisesti kylläkin).

Indokiina toisen maailman sodan jälkeen

Ranskalaisten valumisen jälkeen tapahtui jotain  sellaista mitä ranskalaiset ja Charles de Gaulle eivät Indokiina laskelmissaan oikein osanneet ottaa huomioon: Mao Zedongin kansanarmeija otti vallan Kiinassa vuonna 1949. VietMinhille ja osittain Issarakille alkoi virrata aseita Kiinasta ja Neuvostoliitosta. Kiina ja NL tarjosivat asiantuntija-apua ja sotilaskoulutusta. VietMinhin ja Pathet Laon joukot saivat turvapaikan Kiinan puolelta. Neuvostoliitto oli kehittänyt ydinaseen vuonna 1949. Maailma muuttui ja amerikkalaiset pelästyivät. Dominoteoriasta tuli vallitseva poliittinen doktriini; kun yksi kaatuu kommunistiseksi, niin kohta sillään kaatuu toinenkin, koht' sillään ollaan Havaijilla ja Kaliforniassa. Tuumailtiin jenkkilässä. Amerikkalaisten avustus miljoonien myötä imperialistinen ahneus muuttui pikkuhiljaa antikommunistiseksi ristiretkeksi, jota ranskalaiset myötäilivät hilpeästi.

Ristiretken myötä maan politiikka muuttui toisenlaiseksi.  Kambodzhan historiaa tutkineen em. David Chandlerin mukaan muutoksessa esiintyi kolme merkittävää trendiä.  Ensinnäkin Demokraattisen puolueen ja kansalliskokouksen häviäminen marginaaliseksi, toiseksi oikeistolaisen poliittisten ryhmien ryhdistäytyminen usein Sihanoukin suosiollisella avustuksella. Tähän ryhdistäytymiseen liittyi vahva antikommunistististen sotilasjohtajien esiinmarssi. Monet näistä johtajista kuten Nhek Tioulong ja Lon Nol esiintyvät Sihanoukin monissa tulevissa hallituksissa. Lon Nolista saamme kuulla vielä myöhemmin Kambodzhan tragedian yhtenä pääroolin esittäjänä.  Kolmantena tärkeänä trendinä oli vasemmiston Ranskan vastaisen rintaman tiivistyminen. Prosessi johti Kambodzhan kommunistisen työväen puolueen perustamiseen vuonna 1951.

Sihanouk ryhdistäytyy ja ottaa ohjaat käsiinsä

No hyvä. Vuonna 1951 Sihanouk painosti pitämään uudet kansalliskokouksen vaalit. Tavallaan hajotti eduskunnan, kansalliskokouksen. Syynä tähän oli se, että Demokraateilla oli ihanteena perustuslaki, missä kuningas hallitsee muttei päätä (”reigns but does not rule”). Vaalien tulos muistutti 1947 vaalien tuloksia, kun Demokraatit saavuttivat 55 paikkaa 78 tavoitellusta paikasta. Vaaleihin osallistui 498 ehdokasta, joista tietenkään suurimmalla osalla ei ollut mahdollisuuttakaan tulla valituksi ja näin monet äänet valuivat näin hukkaan. Demokraatit saivat silti hieman alle puolet äänistä eli 148 000 ääntä kun Liberaalit 82 000 ja monet pienet vastaperustetut oikeistolaiset ryhmät keräsivät 100 000 ääntä. Demokraattien murskavoitto oli osittain syytä vastustajien hajanaisuudesta. Jälleen kerran ranskalaiset ja kuningas eivät olleet kovin ihastuneita tuloksesta. 

Nuori Norodom Sihanouk joskus 50 luvun alussa (kuvaaja tuntematon)

Heti Demokraattien vaalivoiton jälkeen Sihanouk salli Son Ngoc Tanhin paluun Ranskasta. Syynä tähän Sihanouk kertoo muistelmissaan Tanhin ystävyyden isänsä prinssi Suramatin kanssa, mutta David Chandler muiden historioitsijoiden ohella arvelee ranskalaisten neuvoneen häntä siihen. Ranskalaiset ehkä arvelivat Tanhin paluun jakavan Demokraatit sisäisesti eri leireihin ja puolueen entistä suurempaan hajaannukseen. Lopulta palauttamisella haluttiin neutralisoida Tanhin poliittinen uhka. Mies oli suurempi haitta kotiarestissa Ranskassa kuin paikanpäällä (propaganda-arvo lienee poissaolevalla usein suurempi). Ehkäpä kyse olikin machiavellistisestä valtapolitiikasta ranskalaisten puolelta katsottuna.

Tanhin paluu Lokakuun 29 1951 oli verraton yleisötapahtumaa paljon suurempi kuin Suomen jääkiekkojoukkueen paluu kummastakin voittoisasta maailmanmestaruuskisasta. Kun hän saapui lentokentälle, oli häntä vastassa tuhannet ja taasen tuhannet hurraavat kansalaiset. Tuhannet muut parveilivat kaupunkiin johtavan tien varrella 300 auton saattueelta kesti tunti matkata 10 kilometrin mittainen tie kaupunkiin. Ranskalaiset turvallisuusjoukot (poliisi ja armeija) arvelivat lähes puolen miljoonan ihmisen kokoontuneen toivottaen hänet tervetulleeksi. Näin massiivinen tervetulotoivotus kielii tietty kolmesta seikasta: Tanhin verrattomasta henkilökohtaisesta karismasta, toisaalta vahvasta tuesta itsenäisyysaatteelle sekä Demokraattien loistavasta kyvystä organisoida tapahtumia, kambodzhalaisten kyvystä luoda näytelmiä.

Tanh oli poliittisesti melko passiivinen koko vuoden 1951, kieltäytyen myös monista tarjotuista ministeripaikoista. Tammi- ja helmikuussa vuonna 1952 hän koetti kepillä jäätä tekemällä maaseutukierroksen Nagra Watta lehden perustamisajoilta tutun ystävän Pach Chhoeunin kanssa. Tämä oli silloin hallituksen tiedotusministeri.  Kierroksella he vähättelivät Sihanoukin merkitystä, raivostuttivat kuninkaan ja vakuuttivat ranskalaiset Tanhin toimivan amerikkalaisten rohkaisemana. Palattuaan Phnom Penhiin hän perusti uuden lehden Khmer Krok (Khmerit hereillä). Nimen hän perusteli seuraavasti: ”Tiedämme kambodzhalaisten olleen nukutettuja pitkän aikaa,  nyt he ovat hereillä … Mikään este ei pysäyttää tämän heräämisen kasvua”.

Heti kierroksen jälkeen (9. maaliskuuta 1952), japanilaisten vallankaappauksen seitsemäntenä vuosipäivänä, Tanh pakeni pääkaupungista Siem Riepin pohjoispuolella olevaan vuoristoon lähelle Thaimaan rajaa. Suurin piirtein samoille seuduille pakeni 27 vuotta myöhemmin Pol Pot esikuntineen Vietnamin valloitettua maan. Tanhilla oli mukanaan kourallinen seuraajia ja radiolähetin. Siellä hän liittyi Kao Takin johtamiin Issarak joukkoihin. Uskoiko Tanh olevansa nationalistisen liikkeen johtohahmo paetessaan vuoristoon? Sitä ei tiedetä. Johtohahmo hän oli glooriaa tihkuvassa paluussaan maanpaosta Ranskasta ainakin Demokraattien silmissä. Entä nyt? Hän ei onnistunut saamaan kovin suurta kannatusta kommunististen Issarak joukkojen piirissä. Eikä hänen omissa joukoissaan ollut kuin muutama sata idealistista lukiolaista.

Juopa ja sen syyt

Juopa kommunististen Issarak liikkeen johtohahmojen ja Tanhin välillä juontaa juurensa jo siihen aikaan kun hän oli pääministerinä eli kesään 1945, ennen ranskalaisten uudelleen saapumista. Tapahtuma on hyvin merkittävä koko sodanjälkeisen Kambodzhan historiassa ja olisi pitänyt kertoa edellisessä postauksessa. Kerrottakoon tämä nytten:

Kun kuningas oli nimittänyt uuden hallituksen kesällä 1945, siihen kuului vasta Tokiosta palanneen Tanhin lisäksi monia konservatiivisia ja ranskalaismielisiä eliitin edustajia. Tanh oli ainoa reformisti ja modernisti muutoin konservatiivisia aatteita ajavassa Sihanoukin hallituksessa (myöhemmin siihen liittyi tuleva talousministeri Pach Choeun). Saman aikaisesti kuninkaan valtaa lisättiin. Ben Kierman totesi järjestelystä: "Japanilaiset oletettavasti pitivät tätä nopeimpana tapana vahvistaa paikallista tukea kun liittoutuneiden armeijat lähestyvät” Tällainen hallitus oli kuitenkin monelle nuorelle moderneja ajatuksia kannattavalle sotilaskoulutuksen saaneelle virkamiehelle liikaa. 9 elokuuta he syöksyivät palatsiin yönaikaa ja vaativat kuninkaan eroa, ampuen ja haavoittaen kuninkaan sihteeriä. He pidättivät koko hallituksen lukuun ottamatta Tanhia itseään. Seuraavana päivänä Tanh nimitettiin pääministeriksi.

Khmerien historiassa tapahtumalla oli ainakin kolme merkittävää seurausta (Chandler). Ensinnäkin tapausta tuki monet buddhalaiset munkit sekä Sisowathin nimeä kantavan lukion monet opiskelijat (lukio oli vuoteen 1940 saakka ainoa toisen asteen ja ylempää opetusta antava laitos koko maassa). Noin 50 koululaista oli kokoontunut samana yönä valmiina osallistumaan kapinaan. Näin kapina oli jäävuoren huippu edustaen herännyttä antirojalistisia ja nationalistisia ajatuksia, joiden kannatus lukeneiston piirissä oli oletettua laajempaa. Toiseksi Tanh välittömästi vapautti ministerit ja antoi pidättää kapinalliset. Muutamat näistä pakenevat myöhemmin vankilasta ja viisi liittyi myöhemmin Indokiinan Kommunistiseen Puolueeseen. Tulevan Issarak liikkeen johtohahmoihin kuuluva Achar Mean (tuleva Son Ngoc Minh) ilmeisesti kuului kapinnallisiin. Tämän syyn vuoksi Tanhin ja kommunistisen Issarak liikkeen välinen tuleva yhteistyö oli melko vaikeata. Kolmas seuraus kapinasta oli syvä traumaattinen vaikutus nuoreen kuninkaaseen. Näistä päivistä lähtien kuningas suhtautui vähättelevästi ja halveksien Tanhiin, siitäkin huolimatta, että Tanh vastusti kapinaa pidättämällä kumoukselliset. Perinteinen eliitti myös hieman järkyttyi tapahtumasta. Esimerkiksi puolustusministeri Kim Tith hieman tämän jälkeen matkustaa Saigoniin pyytäen ranskalaisten paluuta rauhoittamaan maassa riehuvaa levottomuutta.  Tithin retki oli kylläkin hieman naivi kun japanilaiset ollivat riisuneet ranskalaiset aseista.

Sihanoukin ensimmäinen vallankaappaus

Muokattu Ben Kiernan esittämistä kartasta kirjassa How Pol Pot Came to Power

No hyvä. Eletään vuotta 1952, vaalit pidetty ja Demokraatit voittaneet toistamiseen. He tekivät parhaansa pistämällä kapuloita Sihanoukin rattaisiin.  Ranskalaiset tiedusteluvirnaomaiset ilmoittivat, että kaksi kolmasosaa maasta ei ole enää pääkaupungin hallinnassa. Tästäpä kuningas pelästyi. Nyt oli korkea aika kuninkaan ja hänen konservatiivisten neuvonantajien ryhtyä merkittäviin toimiin, jotta valta säilyisi heillä itsellään.  Sihanouk julisti edustuslaitoksen kesäkuun kokouksessa: ”Kaikki on epäjärjestyksessä. Hierarkiaa ei enää esiinny. Ei esiinny mitään järkiperäistä tapaa työllistää lahjakkuuksia … Jos on oikein olla toisinajattelija, merkitsee se sitä, että kaikkein parhaimmat patriootit etsivät turvapaikkaa metsästä.”

Mitä tekee nyt kuningas?  Jotain aivan uskomatonta. Vallankaappauksen omaa hallitustaan vastaan, ranskalaisten suosiollisella avustuksella. Marokkolaiset joukot kuljetetaan salaa Saigonista Phon Penhiin kansalliskokouksen rakennuksen luo. Kuningas ajoi ministerinsä ulos, jossa joukot vangitsivat heidät. Kaappaus oli veretön. Sihanouk asetti itsensä pääministeriksi ja nimitti omat miehensä hallitukseen. Demokraattien hallitsema kansalliskokous jätettiin oman onnensa nojaan kuihtumaan. Heti Sihanouk vaati mandaattia kansaltaan ja lupasi itsenäisyyden kolmen vuoden sisällä eli ennen kesäkuuta 1955. Vaikka kansanäänestystä ei pidettykään Sihanouk käyttäytyi kuin  mandaatti olisi myönnetty ja käynnisti ristiretkensä itsenäisyyden saavuttamiseksi.

Vaikka kuninkaan kaappaus oli veretön, niin se tietty herätti paljon vastustusta erityisesti lyseoissa, joissa antimonarkistinen ja Demokraatteja suosiva henki oli vahva. Radikaalit kambodzhalaiset opiskelijat Ranskassa syyttivät Sihanoukia kansakunnan petturiksi ja vaativat hänen eroaan. Koko vuosi 1952 oli Sihanoukille koeaikaa kun ranskalaiset itse asiassa pitivät tapahtumaa suurena poliittisena hämäyksenä.

Nyt Demokraatit olivat sangen tuohtuneita – selvä se. Kansalliskokous kieltäytyi hyväksymästä Sihanoukin hallituksen budjettia tammikuussa 1953. Siitäpäs kuningas sai tuulta purjeisiinsa. Hän väitti kansakunnan olevan vaarassa, hän hajotti kansalliskokouksen, julisti maahan sotatilan sekä määräsi vangittavaksi muutama keskeisen Demokraattiedustajan (nämä eivät enää nauttineet parlamentaarista koskemattomuutta). Sihanouk näytti toimivan hyvin kirjoitetun käsikirjoituksen mukaisesti. Eräälle ranskalaiselle kirjeenvaihtajalle hän selitti: ” Olen maan luonnollinen hallitsija … ja minun auktoriteettia ei ole koskaan kyseenalaistettu”. Näin ranskalaisten vuonna 1941 valitsema kiltti koulupoika oli paljastanut leijonan kyntensä ensi eikä suinkaan viimeistä kertaa. Poliittisesti dominoiva johtaja oli syntynyt.

Kuninkaan vastasyntynyt poliittinen energia ja vaatimukset itsenäisyydestä järkyttivät monia ranskalaisia ja kuningashuoneen jäseniä. Monet toimittajat pohtiessaan kuninkaan heräämistä pitivät häntä hulluna. Ehkäpä siksi, että kuningas oli esiintynyt aikaisemmin hieman koomisena ja eksoottisena (aivan kuten monet journalistit olivat pitäneet hänen edeltäjäänsä kuningas Sisowathia, jota he usein kutsuivat ”kookospähkinäkauppiaaksi”).

Mitä sitten tapahtui? Sitä pohdimme kohtapuoleen, mutta sitä ennen joudumme esittelemään niitä, jotka pelästyttivät kuninkaan eli Issarak liikettä. Sen jälkeen palaamme jälleen tähän hyperenergiseen pienikokoiseen mieheen. Kumma kun Ranskan politiikassa aina pienikokoiset miehet ovat niin vaikuttavia: ensin kuningas Pipin Pieni, sitten Napoleon ja nyt Sihanouk.